Päätän
hukuttaa aamuisen oudon oloni juoksulenkille. Askel rullaa hyvin,
mutta sisälläni mylvii. Tuntuu kuin näkymätön verkko kiristyisi
koko kroppani ympäri. Mitä enemmän pyristelen vastaan, sitä
tiukemmalle verkko kiristyy. Huomaan sydämeni tykyttävän tuhatta
ja sataa. Ajatukset vilistävät niin nopeasti, etten pysty
tarttumaan niihin. Käyn todella pelottaviakin ajatuksia läpi. Kylmä
hiki nousee pintaan. Minua oksettaa. Sisäinen ääni huutaa
poistumaan ihmisten ilmoilta. Juoksemaan jonnekin, missä voi vain
käpertyä nurkkaan. Piiloutua. Kotiin päästyäni vapisen
kauttaaltaan, ja olen varma, etten selviä tästä kerrasta. Yritän
hengittää syvään, mutta se ei onnistu. Juoksen vessaan ja
oksennan. Minua ahdistaa ja pelottaa. Mietin helpottuisiko oloni, jos
kuolisin. Saan kuitenkin kiinni ajatuksesta, että olen kokenut tämän
aiemminkin ja pienin askelin saan keskitettyä ajatukseni
hengittämiseen. Oksennan vielä kerran. Koko päivän sisälläni
tuntuu ilkeä möykky, mutta se pienenee koko ajan.
Yllä oleva kertoo
yhdestä paniikki- tai ahdistuskohtauksestani. Yritän kirjoittaa
tuntemuksiani mahdollisimman tarkasti ylös jossain kohtaa
paniikkikohtauksen jälkeen, mutta välillä en muista kohtauksesta
juuri mitään. Tästä aiheesta ei ole helppo kirjoittaa. Eikä ole
helppoa myöntää olevansa epätäydellinen. Katsottuani Lotta
Näkyvän jakson Kaunis Elämä -sarjassa päätin, että haluan
jakaa omat kokemukseni paniikkikohtauksista. Paniikkikohtaukset ovat yleensä reaktio jostakin, joka on lähtenyt liikkelle jo paljon aiemmin. Siksi niistä voi
myös oppia jotain itsestään.
Paniikkikohtaukset
ovat opettaneet, että minun ei tarvitse olla aina vahva tai
myötäilevä. Olen koko elämäni enemmän tai vähemmän padonnut
vihan tunnetta sisälleni, koska minun on äärimmäisen vaikea näyttää
sitä toiselle. Pelkään vihantunnetta myös siksi, etten oikein
osaa hallita sitä ja päästää siitä irti. Olen myös aiemmin
lakaissut muutkin ikävät tunteet ja kokemukset maton alle. Kun
ikäviä asioita ja tuntemuksia ei käsittele, ne purkautuvat joskus
tavalla tai toisella.
Olen oppinut
sanomaan ei. Kaikkeen ei tarvitse lähteä mukaan. Ystävyyssuhteet
eivät kaadu, jos välillä sanoo ei. Töistä ei saa potkuja,
vaikkei aina suostuisi ylitöihin. Vaikka pidän ihmisistä,
tarvitsen silloin tällöin aikaa olla yksin. Olen oppinut omat
rajani, mutta tässä asiassa on vielä parantamisen varaa.
Esimerkiksi viime vuonna vedin itseni piippuun, kun kuvittelin, että
ihminen jaksaa tehdä jatkuvasti 16 tunnin päiviä ja juosta
kissanristiäisissä viikonloput. Se kostautui paniikkikohtauksina.
Niin kuin Lottakin
sanoi omista kokemuksistaan, minäkin olen itseni pahin vihollinen.
Kukaan ei ole koskaan puhunut minulle niin rumasti kuin usein puhun
itselleni. Ruoskin itseäni olemaan parempi, kauniimpi, älykkäämpi,
mitä vain. Jos epäonnistun, ruoskin itseäni lisää. Siksi välillä
tuntuu, ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain mitä
tavoitella. Olen myös ääripäiden ihminen täysillä tai ei
ollenkaan. Opettelen jatkuvasti löytämään keskitien. Ei ole
mahdollista elää täydellisen täydellistä elämää, joten sen
eteen on turha ponnistella.
Tuntuu pahalta
paljastaa omat heikkoudet, mutta niitä ei kannata kieltää, vaan
hyväksyä ne. Kun tunnistaa omat heikkoutensa, pystyy toteuttamaan
omia vahvuuksiaan.
Elina