 |
| Koulutusmatkalle Ranskaan sanoin kyllä, vaikka olisin enemmin ollut loman tarpeessa. Vaan olipa antoisa matka 🌳🍇 |
Olen pohdiskellut viime aikoina kuinka helposti me ihmiset jätämme sopimatta asioita tai tapaamisia tai jätämme sopimisen viime tinkaan vapaa-ajalla. Onko elämämme niin täyttä, että ei edes ystäville pysty sanomaan, että ”Joo, kyllä lauantai mulle sopii”. Olemmeko niin kiireisiä ja itsekeskeisiä nykyisin, että edes ystäville ei ole aikaa? Tai mikä siinä on ongelmana sanoa, että ei mulle sovi. En jaksa tai jotain muuta. Eikö meillä ole rohkeutta sano ei?
Elämme sellaisessa ”ehkä”- tilassa. Siis sanotaan, että ”Ehkä mulle sopii, katsotaan sitten lähempänä”. Miten niin lähempänä? Jätetään myös toisen kalenteri auki, kun ollaan niin ehkä- linjalla. Ihan kuin ei kunnioitettaisi toista, toisen aikaa tai ystävyyttä tai tapaamista (oli nyt kyse ystävyydestä tai muusta tapaamisesta) tarpeeksi, että voisi sopia jotakin. Odotetaanko, että tulee jotakin parempaa eteen juuri sille päivälle. Olisiko helpompi sanoa, että mulle ei nyt käy, eikä käy seuraavaan viiteen viikkoon ja sitten sovittaisi viiden viikon päähän tapaaminen, eikä mitään ehkä- kuvioita?
Se joko sopii tai sitten ei. Johtuuko tämä ilmiö vaan kiireestä, meidän epävarmuudesta vai siitä, että odotetaan vaikka sille lauantaille tai muulle päivälle jotakin mukavampaa juttua, kuin se mitä ystävä tai kamu on ehdotellut?
Tästä samaisesta ilmiöstä kirjoitti myös toimittaja Anna Wilkman Me Naisissa viime viikolla oman näkemyksensä paitsijäämisen pelosta, jota kutsutaan FOMO- ilmiöksi (fear of missing out). Mä tässä pohdiskelen asiaa lisäksi hieman eri kanteilta. En välttämättä laittaisi tuon ilmiön piikkiin kaikkea tätä.
Sama ilmiö toteutuu kyllä valitettavasti myös toisinaan työssä. Pääsääntöisesti pystytään sopimaan tapaamiset. Aina on heitä, jolla tulee jotakin ”parempaa” tekemistä tilalle, vaikka olisi kyse työstä.
Oman ajan arvostus on itsellänikin kasvanut tosi paljon viime vuosina. Luultavasti hektisyys ja ihan vaan se oman ajan tarve sekä palautuminen työstä vaatii sen oman ajan. Ihminen tarvitsee lepoa ja palautumista. Helposti tulee sanottua niin, että tulen jos jaksan. En lupaa mitään. Saatan kuitenkin lähteä tapaamaan frendejä, vaikka olisin väsynyt. Arvostan ystävyydet sen verran korkealle, että en jätä väliin, jos mahis on nähdä, vaikka kuinka kiirettä pitelis. Arvostan myös sen oman ajan korkealle, mutta ystävien kanssa hengatusta ajasta yleensä piristyy ja tulee hyvä mieli. Jos näin ei käy, niin sitten on mahdollisesti väärä jengi ympärillä.
Asia on myös niin, että esim. joidenkin ystävien kanssa tulee sellaisia hiljaisia aikoja, että elämät menee vaan hetkellisesti eri suuntiin. Mikä on ihan ymmärrettävää.
Ihanaa alkanutta marraskuuta.
Koetetaan jaksaa täällä pimeyden keskellä. Tarpeeksi lepoa ja sopivassa suhteessa kyllää ja eitä 💓
Terkkusin, Heli
