Unelmia ja deadlinehommia

@Heli Järvinen

Monesti tulee mietittyä kannattaako unelmille asettaa deadlineja. Joskus kun asiat tuppaavat menemään parhaiten oikeaan suuntaan juuri omalla painollaan.

Joskus unelmat toteutuvat niin, että tajuaa vasta niiden toteutuessa, kuinka paljon järjestelmällistä työtä unelman toteutumiseen on käytetty.

Lähdin aikanaan vitosen lukioenglannilla vuodeksi Jenkkeihin au pairiksi. Olin sitä ennen ollut vain kerran ulkomailla, jos Viroa ja Tukholmaa ei lasketa. Pääsin au pair haastatteluiden kielikokeet alimmilla mahdollisilla pisteillä läpi. Lastenhoito kokemustakin piti vähän säätää, että se riittäisi. Mutta niin minä muutaman kuukauden räpellyksen jälkeen sanoin moikat kavereille ja perheelle vuodeksi.

Perillä totuus iski. Olin todella epävarma lasten kanssa. Pelkäsin mokaavani. Englantikin takkuili. Ensimmäinen ongelma iski yhteisellä päivällisellä. Muistan vieläkin punan, joka nousi poskilleni, kun en muistanut mikä on haarukka englanniksi. Joudun osoittelemaan ruokailuvälinettä kuin joku lapsi konsanaan.

@Heli Järvinen

Tuon yhden punaposkisen illallisen jälkeen tein päätöksen. Minä aioin selvitä. Päätin, kun palaan Suomeen, osaan puhua sujuvaa englantia, lukea englanninkielisiä kirjoja ja nähdä unia englanniksi. Haaveilin myös salaa, että osaisin englantia niin hyvin, että välillä unohtaisin, miten sana sanotaan suomeksi, ja hokisin vain englanninkielistä sanaa. (Tuo oli juuri sellainen varo mitä toivot toivomus. Kuinka nolo tilanne se coolin sijaan onkin, kun muistaa jonkun sanan vain englanniksi. Kuinka tyhmältä se kuulostaakaan :D)

Tarinan opetus. Asetin itselleni selkeän päivämäärän, vaikken sitä tuolloin tiedostanutkaan. En tehnyt omasta mielestäni mitään kummempaa kuin päätöksen. Kuitenkin jälkikäteen ajateltuna, tein paljonkin unelmani eteen. Katsoin Step Up 2 – leffan niin monta kertaa, että sain kirjoitettua kaikki sellaiset sanat leffasta ylös, joita en ymmärtänyt.  Minulla oli New Yorkissa myös ystävä, joka ei antanut minun käyttää hänen suutaan omanani, vaan jouduin itsekin puhumaan.  Aloin myös lukea englanniksi, hitaasti, mutta varmasti ;)

@Heli Järvinen

Kun palasin Suomeen, kuinkas kävikään. Minä olin saanut ihan kaiken mitä toivoin.

Jos elämässä haluaa jotakin, sille kannattaa asettaa päivämäärä ja mennä aktiivisesti sitä kohti. Kannattaa myös sanoa unelmansa ääneen, niin siitä tulee todempi. 

Pitää myös muistaa, että unelmilla ei ole viimeistä käyttöpäivää, joten jos unelma ei toteudu, aina voi hengittää syvään ja yrittää uudelleen. Sillä joskus sinun unelmasi tarvitsee myös oikean ajan toteutua. <3

Unelmia kohti, Elina

Yksi tarina rintasyövästä

Nyt ajankohtainen, paljon esillä ja monen elämässä läsnäoleva rintasyöpä mietityttää tietysti minuakin. Roosanauhapäivä on 14.10.2016. Haluan haastaa kaikki ystävät, tuttavat, lukijat ja kaikki innokkaat mukaan keräykseen.  Alla linkki, josta pääset osallistumaan.

Rintasyöpä. Olen nähnyt sen hyvinkin läheltä äitini sairastaessa sen 80- luvulla. Olin pieni, noin 8- vuotias. Meininki näytti lapsen silmissä todella karulta. Naapurin rouva oli äitiä 10 vuotta nuorempi, menehtyi siihen. Minä sain pitää äitini, hän on elossa edelleen. 

Olen paljon seurannut julkisuudessa olleen Heidi Sohlbergin syöpäkamppailua. Mikä energia ja elämän asenne Heidillä onkaan! Ihanaa! Ihmettelen suuresti, kuinka joku voi pitää negatiivisena asiana tuommoista asennetta ja arvostella sitä Heidin positiivisuutta elämää kohtaan syövästä huolimatta. Minusta ihanaa se elämänilo ja päättäväisyys, että tästä selvitään hengissä. Heidistä oli mahtava juttu MeNaisissa (39/2016) reilu viikko sitten. Siinä jutussa mainittiin siitä, että monesti lähipiirille sairauden käsittely voi olla rankempaa, kuin itse potilaalle. Tämän allekirjoitan täysin. 

Vasta nyt aikuisiällä olen tajunnut, miten rankkaa se oli pienelle Helille käydä läpi se äidin syöpäkamppailu ja vaikka äiti vaikutti olevan hyvinkin sinut asian kanssa, niin minä en ollut. Äiti kertoi myös avoimesti kaiken, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kertoi myös sen, jos käykin niin, että hän ei siitä selviä, niin ”kyllä sä pärjäät”. Niin ajattelinkin pärjääväni. Silti koko ajan minusta tuntui, että kuolema tai pelko siitä oli läsnä. Aina piti käydä tarkistamassa aamuisin, että onkohan äiti hengissä, jos hän sattui nukkumaan pidempään. Vaikka harvoin hän nukkui edes kunnolla. Sitten, kun minulle valkeni, että äiti selviää, niin jostain syystä tuli häpeä siitä sairaudesta, siitä oli vaikea puhua kavereille, se oli kai jotenkin noloo. Vaikka eihän siinä tietenkään mitään noloa oikeasti ollut. Äiti itse kyllä puhui, mutta varmaankin olisin tarvinnut jotakin vertaistukea tai jotain. Se fyysinen puoli oli kai se, joka oli siinä kohtaa hankala käsitellä, kun äidillä ei ollut toista rintaa. Häpeä meni kyllä osaltani ohi jo ennen aikuisikää.

Nykyisin sekin, että rinta tai rinnat puuttuu on ihan luonnollista. Ainakin minusta tuntuu siltä, että asioihin suhtaudutaan paljon avoimemmin, mikä on tosi hyvä juttu. Nykyisin läheisetkin saa luultavasti paremmin infoa, kuin silloin. Näin oletan.

Se, mikä tässä äitini sairaudessa on ollut minulle hyvä asia, minkä olen jo lapsena oivaltanut, niin olen mielestäni aina ymmärtänyt olla kiitollinen joka päivästä johon herään, vaikka jotain pinnallista valitusta ehkä kuuluukin minun suustani, mutta pohjimmaisena ja päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus terveydestä ja elämästä <3 

Kun näin lähellä on ollut kyseinen syöpä, niin on paljon mahdollista, että se tulee itsellekin. Nyt, kun näin julkisesti asiasta puhun, niin mun on pakko ryhtyä itsekin toimeen ja käydä tutkimuksissa. Minua kiinnostaisi tutkituttaa se, että kannanko rintasyövälle altistavaa BRCA2- geenimutaatiota. Toisaalta olen tosi vähän selvittänyt asiasta. Terveyskeskuksen hoitajalle kerran puhuin asiasta, ilmeisesti sitä kautta on mahdoton päästä kyseisiin tutkimuksiin, koska asiani ohitettiin sujuvasti. Vinkkejä otan vastaan, että mitä mun pitää tehdä?

Vielä näistä julkisuuden henkilöistä, jotka ovat rohjenneet antaa kasvot vakavalle asialle. Arja Koriseva ja Heidi Sohlberg, kiitos! Olette rohkeimpia ja positiivisimpia naisia ikinä! Teistä myös kaikki terveet voisivat ottaa mallia :)

Kiitos sinulle, joka luit tämän. Ilolla otan vinkkejä ja kokemuksia vastaan teiltä, joilla kerrottavaa on.

Toivotan äärettömän paljon voimia ja tsemppejä sairauden kanssa kamppaileville <3

Pinkein terkkusin, Heli

Osallistu keräykseen tästä 

Elätkö ”sitten kun” - elämää?

Pohdiskelevana ihmisenä olen tässä viime aikoina huomannut useasti miettiväni tätä. 

Melko moni kamppailee yhden sun toisen asian tai ihan muuten vaan elämän kanssa. Se mitä mä oon tutkaillut, on vähän semmoinen sitku- ilmiö. Voihan se olla, että minä olen tässä henkisen kasvuni aikana nyt itsekin oivaltanut itsessäni sen ja kiinnitän vaan asiaan enemmän huomiota. Toisaalta sorrun edelleen itsekin, mutta pyrin tietoisesti välttämään sitä nykyisin. Se kuulostaa tältä; sitten kun oon tehnyt sen ja sitten kun oon tehnyt tän, sitten kun mulla on enemmän vapaata ja sitku sitä ja sitku tätä. Sitä sitku- päivää ei tule, niin kauan, kun elämäsi on sitä sitku- höpinää. Saattaa olla, että paahdetaan vuosi tolkulla sillä vaihteella. ”Kyllä mä sitte toteutan tuon, kun oon ensin rämpinyt tässä seuraavat viis vuotta”.

Ehkäpä eräs rakas ja lahjakas ystäväni viimeistään innoitti aiheesta kirjoittamiseen. Hänellä on sana hallussa, kauniita tekstejä ja runoja syntyy kädenkäänteessä, lisäksi vielä taitava tekemään käsillään. Hän on toteuttanut elämässään monta unelmaa. Hän toimii hyvänä esimerkkinä muille unelmien toteuttamisesta.  Mulle tuli vaan semmoinen fiilis, että ei ehkä kuitenkaan tee just nyt sitä mitä eniten rakastaa. Mikä parasta, voin olla väärässäkin. Siinä en kuitenkaan myönnä olevani väärässä, että monelle se sitku- elämä on arkipäivää.

Asiahan on niin, että meidän elämä saattaa loppua tänään tai huomenna taikka sitten 50 vuoden päästä. Kukaan ei sitä tiedä. Se sitku- meininki ei kyl johda yhtään mihinkään. Ehkäpä viimeistään tässä viime vuoden aikana syttyi se minunkin lamppu, kun ihmisiä lähi- ja tuttavapiiristä on poistunut muihin taajuuksiin. Kesällä yksi vanha ystävä muuttui enkeliksi yhtenä yönä. Kukapa olisi arvannut, että loppu tulee niin. Me ei voida koskaan tietää, että mitä on tähtiin kirjoitettu meitä varten, eläkää tässä, nyt ja täysillä. 

En tarkoita tällä täysillä elämisellä sitä, että jokainen laittaisi täydellä hulabaloolla elämänsä uusiksi. Vaan sitä, että menkää niitä unelmianne kohti. Tehkää aarrekarttoja, ripustelkaa kotiinne kuvia unelmistanne, kirjoittakaa ylös, kertokaa suunnitelmanne ääneen tai ihan mitä vaan, mikä saa teitä menemään oikeaan suuntaan. Unelmoikaa ja antakaa niille unelmille siivet, niin ne saadaan lentoon :)
Älkää jääkö siihen kurjaan työhön, parisuhteeseen tai muuhun teidän mieltä syövään tilanteeseen. Se on kamalan raskasta. En tarkoita sitäkään, että pitäisi paeta niitä asioita. Päinvastoin, ottakaa rohkeasti härkää sarvista ja tehkää itse se asia mikä täytyy tehdä. Helppoa se ei ole, kuten ei elämä aina muutenkaan ole.

Mä olen mielestäni aina melko rohkeasti hypännyt tuntemattomaan. Aina kaikki valinnat ei ole ollut täysin itsestä riippuvaisia, vaan olen liikaa kuunnellut muita, enkä luottanut itseeni. Siis olen kyllä tehnyt itse lopullisen valinnan, mutta aina en ole ehkä rohjennut kuunnella tarpeeksi itseäni. Toisaalta silloin, kun olen ollut varma jostakin, niin on saattanut kuitenkin mennä perse eellä puuhun. Ne on niitä elämän askelia, jotka on vaan otettava. Muuten ei voi koskaan tietää. Siinä ei auta muu, kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä :D Pilke silmäkulmassa tietty, huumorilla selviää onneksi monesta tilanteesta, jos sattuu menemään niin, kun ei pitänyt. Vahvuutta se on sekin, että myöntää ettei mennyt ihan putkeen.

Me kaikki ollaan erilaisia, joten toiselle hyppy tuntemattomaan saattaa olla äärimmäisen pelottavaa. Ajattele asiaa niin, että tietäisit eläväsi viimeistä päivää. Mitä haluaisit tehdä? Jos olet onnellinen siinä mitä nyt teetkin, niin sitten anna mennä. Jos vastaat itsellesi jotakin muuta, niin sitten syytä ryhtyä toimeen. Heti.

Pahinta, mitä voi itselleen tehdä on se, että elämä jää elämättä ja kuolinvuoteella ajattelet, että ois sitteki pitäny… Jokainen meistä haluaa elää unelmaansa. Se on täysin mahdollista, kun vaan niin itse päättää :)

Eläkää täysillä tässä hetkessä, se ”sitku” on just nyt, tässä hetkessä <3

<3 Heli <3