Äitiys

Tämän vuoden äitienpäivä brunssini kotiterassilla vihermehuineen ja protskulättyineen bulletproof- kahvia kyytipoikana.

Viikko sitten äitienpäivänä lukiessani somepäivityksiä jäin pohtimaan äitiysitsetuntoa tai jotakin semmoista. Tai millä sitä nyt kutsuisi? Kirjoittelin tätä, kun olin matkalla Helsinkiin ystävän luokse äitienpäivän iltapäivällä. Syntyikin melkoinen pohdinta uusperheen äitiydestä ja ikuisesta ikävästä.

Itselläni tämä mennyt äitienpäivä aiheutti ehkä hieman hämmennystä, koska yksikään biologisista lapsistani ei ollut viettämässä kanssani päivää, eivät edes käyneet.


Vaikealta on aina tuntunut olla erossa lapsista. Lapseni ovat jo 20-, 19- ja 16- vuotiaat ja olemme viimeiset 11- vuotta viettäneet uusperhe-elämää, joka poikkeaa ydinperhe-elämästä vahvasti, kun lapset seilaavat usean kodin ja kahden paikkakunnan väliä. On omat ja toisen lapset. Paljon yhdisteltäviä ja soviteltavia asioita, eikä kaikki aikuisetkaan aina ajattele kovin pitkälle asioita. Puhumattakaan siitä, että lasten sitä kaikkea pitäisi ymmärtää. Äidin sydäntä raastava ikävä ja ainainen huoli on tullut tutuksi. Mietin sitä, että kokeeko kaikki äidit ikävän yhtä raastavana, jotka ovat erossa lapsistaan perhejärjestelyjen vuoksi?

Itse olen uuden elämän kynnyksellä aikanaan tehnyt ratkaisun ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Sitä ennen olimme eksäni kanssa eronneet jo pari vuotta aiemmin. Meillä on/oli lapsista yhteishuoltajuus. Pääsääntöisesti isä on ollut pojille lähivanhempi ja minä tyttärelle lähivanhempi. Helpompaa oli tietty silloin, kun asuimme samalla paikkakunnalla. Siitähän se show alkoi, kun muutin toiselle paikkakunnalle. Aika kova hinta pitää maksaa siitä, että tekee tämmöisiä ratkaisuja. Toki ne silloiset muutokset on tuonut paljon kaikkea hyvääkin. Kouvolaan muutto on tuonut valtavasti ihania ystäviä. Lapsille lisäsisaruksia ja -isovanhempia jne. Puoliso tietty, minkä takia tämän siirron olen tehnyt ja lisäksi Kouvola on ihan mesta paikka asuakin. 😉 Nämä muutokset on kasvattanut hyvin laajaa ymmärrystä itselle. 

Aina, ihan aina on ollut vaikeaa eron hetket. Tottakai äitinä olisin halunnut kaikki lapset luokseni asumaan. Minua on aina satuttanut ihmisten kommentit,  että: "Miten sä olet pystynyt ”jättämään” osan lapsista? "Mä en ainakaan pystyis"- tyyppiset kommentit. Ihmiset sanovat ajattelemattaan paljon asioita, eikä sitä tietenkään ymmärretä, jos ei ole omakohtaista kokemusta. Eikä aina ymmärretä, vaikka olisikin.  Mä en koskaan ole jättänyt lapsiani.

Lasteni isä on vanhempi siinä missä minäkin. Ihan täyspäinen isänä. Miten ihmeessä olisin voinut ”riistää” toiselta vanhemmalta vanhemmuuden eron hetkellä? En todellakaan olisi halunnut mitään oikeustaistelua. Se on vihonviimeistä shittiä, että lapsia aletaan käyttää aseena tai pelinappulana siinä kohtaa, kun vanhemmat eroaa. 

Silloin, kun lapset oli pieniä, niin lapsista erossa olo oli vielä vaikeampia, kun nykyään. Useat päivät päättyi ikävän itkuun.

Palaan vielä tähän menneeseen äitienpäivään. Olin suht’ itsekseen tai no koiralapsen kanssa. Mies laittoi aamulla aamupalaa, kuten tekee niin joka viikonloppu, jos kotona ollaan. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulla on hänen kaltainen mies.

Jotenkin sitä vaan toivoo, että äitienpäivänä lapset olisivat läsnä. Toisaalta itselläni, kun oli tämä lähtö samaisena iltapäivänä Helsinkiin, niin en myöskään päässyt omaa äitiäni moikkaamaan toiselle paikkakunnalle.

Tämä ei ole katkeraa valitusta, vaan ihan vaan pohdintaa meidän äitien tunnoista, ainakin joidenkin. Jo ennen äitienpäivää aloin jopa miettiä, että missä on mennyt persiilleen, kun lapseni eivät saavu äitienpäiväksi kotiin? Turhaa, mutta tuli hetkellinen tunne, että olen totaalisen epäonnistunut. Minulle oli ja on tärkeää, että olisin saanut viettää edes pienen ajan jälkikasvun kanssa. Eivät tosiaan käy enää nykyisin muutenkaan usein, niin siksi niin kovasti odotin. 

No mutta, löytyy multa kuitenkin se ymmärrys, aina. Olenhan äiti. Vanhin lapsista tekee lähes joka viikonloppu yövuoroja, joten häneltä en todellakaan edes odottanut, että lähtisi matkan päähän. Kahta nuortamiestä kyllä hieman odotin kotiin käymään. Ymmärrän kyllä senkin, että nuoret on nuoria ja Suomen kelikin on mikä on niin ei kai sitä nyt ainoita lämpimiä hetkiä teinit halua käyttää siihen, että matkustavat paikkakunnalta toiselle. Kaikissa kaveribileissäkin on oltava paikalla, niin eihän sitä joka paikkaan ehdi. 😄

Eilen asia korjattu. Äitienpäivä vietetty myöhässä. Menin itse lasteni luo ja kävin myös moikkaamassa omaa vanhaa äitiäni. 

Pari ihanaa juttua bongasin äitienpäivänä instasta. 

Rääväsuuidolini Jaajo Linnonmaa sanoi sellaisen viisauden, että ”On tasan YKSI ihminen maailmassa, joka toivoo vilpittömästi, että sulla on asiat paremmin, kuin hänellä. Tasan yksi. Sun äitis* Joten vie kukat tai soita ja kiitä. (*ja ehkä faija).” 💗😂

Toinen oli Hidasta Elämää sivuston instapäivityksestä: ”Äiti pitää lastaan kädestä vain lyhyen aikaa, mutta lapsensa sydäntä hän kannattelee aina.” 💗

Molemmat niin totta ja ihanasti sanottu, että ihan itkuksi meni. 

Totuushan on se, että emme omista täällä ketään tai mitään. Lapset on lainassa, kuten kaikki muukin. Olen äärimmäisen kiitollinen ollessani äiti. Äitiys on niin monimuotoinen asia. Kaikille sitä ei suoda. Lemmikit ovat mielestäni myös kuin lapsia. Lemmikkien äidit voivat ihan hyvin kutsua itseään äidiksi. 💕🐾

Aurinkoista sunnuntaita!

Heli 

Mitä paniikkikohtaukset ovat opettaneet minulle

Päätän hukuttaa aamuisen oudon oloni juoksulenkille. Askel rullaa hyvin, mutta sisälläni mylvii. Tuntuu kuin näkymätön verkko kiristyisi koko kroppani ympäri. Mitä enemmän pyristelen vastaan, sitä tiukemmalle verkko kiristyy. Huomaan sydämeni tykyttävän tuhatta ja sataa. Ajatukset vilistävät niin nopeasti, etten pysty tarttumaan niihin. Käyn todella pelottaviakin ajatuksia läpi. Kylmä hiki nousee pintaan. Minua oksettaa. Sisäinen ääni huutaa poistumaan ihmisten ilmoilta. Juoksemaan jonnekin, missä voi vain käpertyä nurkkaan. Piiloutua. Kotiin päästyäni vapisen kauttaaltaan, ja olen varma, etten selviä tästä kerrasta. Yritän hengittää syvään, mutta se ei onnistu. Juoksen vessaan ja oksennan. Minua ahdistaa ja pelottaa. Mietin helpottuisiko oloni, jos kuolisin. Saan kuitenkin kiinni ajatuksesta, että olen kokenut tämän aiemminkin ja pienin askelin saan keskitettyä ajatukseni hengittämiseen. Oksennan vielä kerran. Koko päivän sisälläni tuntuu ilkeä möykky, mutta se pienenee koko ajan.

Yllä oleva kertoo yhdestä paniikki- tai ahdistuskohtauksestani. Yritän kirjoittaa tuntemuksiani mahdollisimman tarkasti ylös jossain kohtaa paniikkikohtauksen jälkeen, mutta välillä en muista kohtauksesta juuri mitään. Tästä aiheesta ei ole helppo kirjoittaa. Eikä ole helppoa myöntää olevansa epätäydellinen. Katsottuani Lotta Näkyvän jakson Kaunis Elämä -sarjassa päätin, että haluan jakaa omat kokemukseni paniikkikohtauksista. Paniikkikohtaukset ovat yleensä reaktio jostakin, joka on lähtenyt liikkelle jo paljon aiemmin. Siksi niistä voi myös oppia jotain itsestään.

Paniikkikohtaukset ovat opettaneet, että minun ei tarvitse olla aina vahva tai myötäilevä. Olen koko elämäni enemmän tai vähemmän padonnut vihan tunnetta sisälleni, koska minun on äärimmäisen vaikea näyttää sitä toiselle. Pelkään vihantunnetta myös siksi, etten oikein osaa hallita sitä ja päästää siitä irti. Olen myös aiemmin lakaissut muutkin ikävät tunteet ja kokemukset maton alle. Kun ikäviä asioita ja tuntemuksia ei käsittele, ne purkautuvat joskus tavalla tai toisella.

Olen oppinut sanomaan ei. Kaikkeen ei tarvitse lähteä mukaan. Ystävyyssuhteet eivät kaadu, jos välillä sanoo ei. Töistä ei saa potkuja, vaikkei aina suostuisi ylitöihin. Vaikka pidän ihmisistä, tarvitsen silloin tällöin aikaa olla yksin. Olen oppinut omat rajani, mutta tässä asiassa on vielä parantamisen varaa. Esimerkiksi viime vuonna vedin itseni piippuun, kun kuvittelin, että ihminen jaksaa tehdä jatkuvasti 16 tunnin päiviä ja juosta kissanristiäisissä viikonloput. Se kostautui paniikkikohtauksina.

Niin kuin Lottakin sanoi omista kokemuksistaan, minäkin olen itseni pahin vihollinen. Kukaan ei ole koskaan puhunut minulle niin rumasti kuin usein puhun itselleni. Ruoskin itseäni olemaan parempi, kauniimpi, älykkäämpi, mitä vain. Jos epäonnistun, ruoskin itseäni lisää. Siksi välillä tuntuu, ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain mitä tavoitella. Olen myös ääripäiden ihminen täysillä tai ei ollenkaan. Opettelen jatkuvasti löytämään keskitien. Ei ole mahdollista elää täydellisen täydellistä elämää, joten sen eteen on turha ponnistella.

Tuntuu pahalta paljastaa omat heikkoudet, mutta niitä ei kannata kieltää, vaan hyväksyä ne. Kun tunnistaa omat heikkoutensa, pystyy toteuttamaan omia vahvuuksiaan.

Elina