torstai 22. maaliskuuta 2018

Mitä paniikkikohtaukset ovat opettaneet minulle


Päätän hukuttaa aamuisen oudon oloni juoksulenkille. Askel rullaa hyvin, mutta sisälläni mylvii. Tuntuu kuin näkymätön verkko kiristyisi koko kroppani ympäri. Mitä enemmän pyristelen vastaan, sitä tiukemmalle verkko kiristyy. Huomaan sydämeni tykyttävän tuhatta ja sataa. Ajatukset vilistävät niin nopeasti, etten pysty tarttumaan niihin. Käyn todella pelottaviakin ajatuksia läpi. Kylmä hiki nousee pintaan. Minua oksettaa. Sisäinen ääni huutaa poistumaan ihmisten ilmoilta. Juoksemaan jonnekin, missä voi vain käpertyä nurkkaan. Piiloutua. Kotiin päästyäni vapisen kauttaaltaan, ja olen varma, etten selviä tästä kerrasta. Yritän hengittää syvään, mutta se ei onnistu. Juoksen vessaan ja oksennan. Minua ahdistaa ja pelottaa. Mietin helpottuisiko oloni, jos kuolisin. Saan kuitenkin kiinni ajatuksesta, että olen kokenut tämän aiemminkin ja pienin askelin saan keskitettyä ajatukseni hengittämiseen. Oksennan vielä kerran. Koko päivän sisälläni tuntuu ilkeä möykky, mutta se pienenee koko ajan.

Yllä oleva kertoo yhdestä paniikki- tai ahdistuskohtauksestani. Yritän kirjoittaa tuntemuksiani mahdollisimman tarkasti ylös jossain kohtaa paniikkikohtauksen jälkeen, mutta välillä en muista kohtauksesta juuri mitään. Tästä aiheesta ei ole helppo kirjoittaa. Eikä ole helppoa myöntää olevansa epätäydellinen. Katsottuani Lotta Näkyvän jakson Kaunis Elämä -sarjassa päätin, että haluan jakaa omat kokemukseni paniikkikohtauksista. Paniikkikohtaukset ovat yleensä reaktio jostakin, joka on lähtenyt liikkelle jo paljon aiemmin. Siksi niistä voi myös oppia jotain itsestään.

Paniikkikohtaukset ovat opettaneet, että minun ei tarvitse olla aina vahva tai myötäilevä. Olen koko elämäni enemmän tai vähemmän padonnut vihan tunnetta sisälleni, koska minun on äärimmäisen vaikea näyttää sitä toiselle. Pelkään vihantunnetta myös siksi, etten oikein osaa hallita sitä ja päästää siitä irti. Olen myös aiemmin lakaissut muutkin ikävät tunteet ja kokemukset maton alle. Kun ikäviä asioita ja tuntemuksia ei käsittele, ne purkautuvat joskus tavalla tai toisella.

Olen oppinut sanomaan ei. Kaikkeen ei tarvitse lähteä mukaan. Ystävyyssuhteet eivät kaadu, jos välillä sanoo ei. Töistä ei saa potkuja, vaikkei aina suostuisi ylitöihin. Vaikka pidän ihmisistä, tarvitsen silloin tällöin aikaa olla yksin. Olen oppinut omat rajani, mutta tässä asiassa on vielä parantamisen varaa. Esimerkiksi viime vuonna vedin itseni piippuun, kun kuvittelin, että ihminen jaksaa tehdä jatkuvasti 16 tunnin päiviä ja juosta kissanristiäisissä viikonloput. Se kostautui paniikkikohtauksina.

Niin kuin Lottakin sanoi omista kokemuksistaan, minäkin olen itseni pahin vihollinen. Kukaan ei ole koskaan puhunut minulle niin rumasti kuin usein puhun itselleni. Ruoskin itseäni olemaan parempi, kauniimpi, älykkäämpi, mitä vain. Jos epäonnistun, ruoskin itseäni lisää. Siksi välillä tuntuu, ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain mitä tavoitella. Olen myös ääripäiden ihminen täysillä tai ei ollenkaan. Opettelen jatkuvasti löytämään keskitien. Ei ole mahdollista elää täydellisen täydellistä elämää, joten sen eteen on turha ponnistella.

Tuntuu pahalta paljastaa omat heikkoudet, mutta niitä ei kannata kieltää, vaan hyväksyä ne. Kun tunnistaa omat heikkoutensa, pystyy toteuttamaan omia vahvuuksiaan.

Elina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti