Viisi hassua tapaani

Perjantaikevennys. Tykkään näistä hassuja tapojani postauksista tosi paljon. Päätinkin kirjoittaa omat viisi hassua tapaani. Haluan myös haastaa ihanat Askeleita arjessa -blogin naiset kirjoittamaan omat hassut tapansa. Jos et ole vielä käynyt tutustumassa blogiin, mene äkkiä. Blogissa kolme supernaista kertovat omasta arjestaan sen kaikissa muodoissa.

Tiedän, että suurin osa blogimme lukijoista tuntee tai ainakin tietää minut, mutta kuinka monta näistä hassuista tavoistani tiesit jo? Tuliko joku yllätyksenä?

1. Olen koukussa Kauniit ja Rohkeat -sarjaan. Olen seurannut sarjaa lähes koko elämäni. Silti Salkkarit on minusta ihan tyhmä sarja. :D

Välillä järjestän menonikin niin, että pääsen television ääreen katsomaan Kaunareita. Onneksi jaksot löytyvät myös Katsomosta, sillä reissun jälkeen on parasta, kun voi katsoa monta jaksoa putkeen.

2. Omaan todella hyvät unenlahjat. Minun ei tarvitse kuin päättää, että nyt nukun ja viimeistään vartissa olenkin jo untenmailla (stressaantuneena tämä kikka ei toimi). Unenlahjojeni takia nukun yleensä ainakin osan kaikista lento-, juna- ja bussimatkoista. Jos käyn ylikierroksilla, otan vartin torkut. Sitten päivä alkaa kuin uudelleen.

3. Minulla on pakkomielle miten päin vessapaperirullan pitää olla. Paperin kuuluu tulla rullan päältä. Jos näen vessapaperirullan ”väärinpäin”, minun pitää korjata se. Anteeksi toverit, jos olen teidänkin kotona kääntänyt vessapaperirullan.

4. Pelaan tosielämän Tetristä aina, kun siihen on mahdollisuus. Viime keväänä muuttoa tehdessämme, huomasin pikkuisen Golfini olevan oiva muuttoauto, kunhan vain järjesti tavarat sinne oikein. Onnistun järjestelemään yhteen matkalaukkuun tai kauppakassiin yllätävän paljon tavaraa.

5. Kouvolassa tarvitsee harvoin puhua englantia. Siksi puhun sitä itsekseni autoa ajaessani. Pölötän niin säästä, Suomen taloustilanteesta kuin minua vaivaavista asioista. Jos joskus näet yksinäisen naisen puhumassa itsekseen ratin takana, se olen luultavasti minä. :D

Tapani takia olen joutunut noloihin tilanteisiin. Kerran puhuin englantia itsekseni, kun poliisit pysäyttivät minut. Tajusin vasta ajokorttia ojentaessa, että olin puhunut poliiseillekin englantia, vaikka ajokortistani näkee selvästi, että olen suomalainen. Punastuin. Yritin nolona sopertaa jotain selitystä, mutta onneksi poliisitkin vain nauroivat tilanteelle.

Minkälaisia hassuja tapoja sinulla on?

Mahtavaa perjantaita toivottaa, Elina

Missä on minun kolmenkympin kriisi?

Täytän tänä vuonna kolmekymmentä. Tähän ikään kuuluu kuulema jonkinmoinen kriisi. Olen odotellut omaani jo pari vuotta. Mitä kolmenkympin kriisi edes on? Pelkoa vanhenemisesta? Saavuttamattomia juttuja elämässä? Epävarmuutta siitä, mitä haluaa elämältään tai kuka on?

Jos kyse on edellä mainituista, olen tainnut kokea oman kolmenkympinkriisini jo vuosia sitten.

Muistan, kun reilu kuusi vuotta sitten painiskelin itseni kanssa. Olin niin kauan oppinut antamaan muille itsestäni vain sen, mitä ajattelin heidän haluavan minusta. En enää tiennyt kuka oikeasti olin.

Pelkäsin muiden mielipiteitä ja epäonnistumisia. En esimerkiksi uskaltanut hakea uudelleen yliopistoon, koska en päässyt ensimmäisellä kerralla sisään. Olin varma, etten onnistu toisellakaan yrittämällä.

Kun ystävät alkoivat seurustella, perustaa perheitä ja ostaa omia koteja, minun teki mieli lähteä baariin juomaan muistini pois. Halusin haalia kokemuksia, joita voi punastellen muistella kiikkutuolissa.

Silloin tuntui helpommalta olla tuuliviiri, kuin ottaa elämälleen suunta. Omia mörköjä ei tarvinnut kohdata, kun ei edes tiennyt kuka on tai minkälaisia mörköjä pimeissä nurkissa vaanii. Nykyään nautin siitä, että tiedän, minkälainen persoona olen. Elämäni ei ole tuulen vietävissä. Tiedän, mitä haluan. Elämäni möröillekin annan koko ajan vähemmän ajatuksia.

Välillä harmittelen, miksen ollut yhtä itsevarma parikymppisenä kuin olen nyt. Kuinka pitkälle olisinkaan jo päässyt elämässäni? Joku viisas on kuitenkin joskus sanonut, että et olisi tänään juuri sellainen kuin olet, jos et olisi kokenut kaikkea, mitä olet tähän mennessä kokenut. Epävarmoilla tuuliviirivuosillanikin on siis ollut tarkoitus. Niiden avulla olen löytänyt itseni ja tavoitteeni elämässä.

Siinä missä parikymppisenä ajattelin ihmisen olevan kolmekymppisenä ”valmis”. On perhe, oma koti, auto, vakituinen työ ja elämä rullaa muutenkin mukavasti. Nyt on lohdullista tietää, ettei kukaan ole koskaan valmis. Varmaa on vain muutos.

Ei ole asioita, jotka pitäisi olla hallussa johonkin tiettyyn ikään mennessä. Ei ole olemassa oikeanlaista elämää. Jokainen tekee siitä oikeanlaisen itselleen.

Vaikka ikä tuo yleensä enemmän vastuuta. Pitää miettiä lainankorkoja, budjetoida ja tehdä lumitöitä, vaikkei huvittaisi. Se tarkoittaa myös parempaa itsetuntemusta, tietynlaista rauhaa ja tyyneyttä, mutta silti on vielä täynnä lapsen intoa. Jos vanheneminen tarkoittaa kaikkea tätä, antaa vuosien tulla. :)

Pohtivin terveisin, Elina

Murusia Pariisista

Anteeksi kuvapläjäys! Aina, kun olen käynyt ulkomailla, reissusta jää pieniä yksityiskohtia tai hetkiä mieleen. Ajattelinkin aloittaa Murusia-matkasarjan blogissa, jossa kerron aina reissun jälkeen mieleenpainuvimmat hetket. Nyt on Pariisin vuoro.

Le Maraisin alue

Luin Le Maraisista ensimmäisen kerran Mondosta. Silloin päätin, että sinne on vielä päästävä. Onneksi menimme. Kahdesti. Le Maraisin alueella tunsin olevani eniten Pariisissa. Ihania pastellinvärisiä taloja ja ikkunaluukkuja, mukulakivikatuja, pieniä gallerioita, putiikkeja ja kahviloita. Osa rakennuksista on säilynyt keskiajalta asti. Le Maraisia kutsutaankin vanhaksi Pariisiksi.

Nykyään Le Marais on tunnettu muun muassa juutalaiskortteleista. Le Maraisin kapeilla kujilla saattoi nähdä, kun vanhempi juutalainen mies sitoi tefillin nuoren miehen vasempaan käteen ja otsalle hiusrajan tuntumaan. Tefillin on nahasta tehty kotelo, jonka sisältämiin pergamentteihin on kirjoitettu Tooran jakeita. Vaikka tiesin olevani Pariisissa, tuntui kuin olisin ollut hetken jossain ihan muualla. Lisäksi söin elämäni parhaat falafelit L'As du Fallafelissa Le Maraisissa.

Katakombit

Yksi vaikuttavimmista kokemuksista elämässäni. Katakombeihin on haudattu 1700-luvulla kuusi miljoonaa pariisilaista, sillä hautausmailla ei ollut tarpeeksi tilaa.

Katakombeihin mennään kapeita loputtoman pitkiä portaita pitkin syvälle maan alle. Lopulta alkava käytävä on hämärä, matala ja kapea. Katosta tippuu vesipisaroita ja haju on tunkkainen. Reisi- ja sääriluut on aseteltu vieriviereen. Niiden välissä on pääkalloista tehtyjä rivejä. Rivistöissä näkee niin lasten kuin aikuistenkin pääkalloja. On vaikea uskoa, että luut ovat oikeita.

Katakombeissa on hiljaista. Olen lukenut, että Pariisin alla asuu 4,5 miljoonaa rottaa. olin varma, että törmään rottiin katakombeissa, mutta onneksi niitä ei tullut vastaan.

Katakombeihin ei päästetä kuin tietty määrä ihmisiä kerrallaan, joten vilkkaampina kuukausina kannattaa varautua jonottamaan parikin tuntia. Me jonotimme noin puoli tuntia ennen kuin pääsimme sisään.

Eiffel-torni

Tämä on aika cliché, mutta olen aina halunnut nähdä tuon mystisen tornin, josta olen lukenut mielenkiintoisia tarinoita. Tiesitkö, että Eiffel-torni oli maailman korkein rakennus vuoteen 1930 asti, jolloin New Yorkin Chrysler Buildingin valmistui? Tai, että huipulle päästäkseen pitää kivuta 1665 porrasta. Siinä saa melkoisen poltteen pakaroihin ja reisiin. Me käytimme hissiä.

Olen aiemmin nähnyt Eiffelin kopion Las Vegasissa, mutta se kalpeni aidon rinnalla. Minusta Eiffel-torni on kaunis maamerkki. Etenkin valoshown aikaan torni on taianomainen, kun 20 000 hehkulamppua välkkyy sattuman varaisessa järjestyksessä viiden minuutin ajan.

Fidèlement votre, Elina