Miten selvitä kaamoksen yli?

@Heli Järvinen

Suurin osa suomalaisista porskuttaa kaamoksen yli ilman ongelmia. Noin 10 prosenttia suomalaisista kärsii toistuvasta kaamosmasennuksesta. Kaamosmasennus alkaa oireilla lokakuussa ja on voimakkaimmillaan marraskuusta tammikuuhun. Valon lisääntyessä oireet helpottuvat. (Tiedot otettu KS 29.9.)

Itse huomaan lisääntyvän pimeyden vaikuttavan omaan jaksamiseeni. Kun pimeä tulee aiemmin, tuntuu, että mitään ei ehdi tehdä. Ihan kuin päivä olisi ohi, kun pimeä alkaa. En ole saanut lääkärin diagnoosia, mutta uskon kärsiväni jonkin asteisesta kaamosmasennuksesta. Kärsin myös asennevammasta lisääntyvää pimeyttä kohtaan. Joka vuosi marisen läheisilleni pimeydestä ja siitä kuinka masentavaa se on.

@Heli Järvinen

Kouvolan Sanomien jutussa Timo Salmisaari kertoo, että kaamosta vastaan voi taistella kaikella hyvällä, mitä elämässä on. Myös kirkasvalolampusta ja runsaammasta D-vitamiiniannoksesta on joillekin apua.

Olen aiemmin kirjoittanut kuinka omilla ajatuksilla on suuri merkitys. Tänä vuonna on korjausliikkeen paikka. Mitä, jos ajattelisinkin syksyä ja pimeyttä hiukan eri kantilta. En ajattele sitä kaikkea, mitä en voi tehdä. Kohdistan ajatukset kaikkeen siihen, mitä voin tehdä.

Syksyllä ei voi maata rannalla tai puistossa ottamassa aurinkoa, mutta syksyllä voi luvan kanssa kääriytyä huopaan ja lukea kaikki ne kirjat, mitkä kesällä hamstrasi ja ne jäivät odottamaan vinoina pinoina kotiin.

Syksy on myös hyvää aikaa koota ystäväporukka lautapeli-iltaan, sillä festarit ja muut kesän menot ovat takanapäin.

Tänä syksynä aloitan ikuisuusprojektin nimeltä ”neulo sänkyyn peitto”. Kun kotona on mieluisaa puuhaa, sohvalla kököttäminen ei tunnu pahalta.

Syksystä voi nauttia myös pihalla. Kirpeä ilma saa posket punottamaan ja lenkin jälkeen on ihana juoda iso kuppi höyryävää teetä. Kävin jo ostamassa toppahousutkin, ettei minulla ole tekosyytä olla menemättä ulos. Ihminen tarvitsee raikasta ilmaa. Lenkkien ei tarvitse kestää kahta tuntia, puoli tuntiakin riittää.

@Heli Järvinen

Pitäisi opetella nauttimaan enemmän kaikista vuodenajoista. On onni, että Suomessa on neljä vuodenaikaa.

Siksi kokosinkin itselleni pienen To do –listan syksylle, jotta minulla on paljon kivoja pieniä asioita syksyn varalle.

• ·         Opettele kokkaamaan jotakin kurpitsasta.
• ·         Ihastele tähtiä. Aja jokin ilta jonnekin, mistä tähdet näkyvät selkeästi.
• ·         Käytä vähintään yksi kokonainen päivä lukemiseen.
• ·         Tee ruokia joiden valmistamiseen menee monta päivää. Nyt on aikaa sellaiselle.
• ·         Tee paljon smoothieita kesän marjoista.
• ·         Nauti kirpeästä syysilmasta. Muista sää on vain asennekysymys.
• ·         Aloita neulominen.
• ·         Osta kirkasvalolamppu. (Olen suunnitellut lampun ostamista nyt jo kuusi vuotta)
• ·         Ota mallia niistä ystävistä, jotka nauttivat pimeistä illoista.
•        Yritä päästä valoisaan aikaan ulos mahdollisimman paljon.

Mitä mieltä sinä olet syksystä ja kaamoksesta? Mitä hauskaa syyspuuhaa sinulla on?

Syysterveisin, Elina

Juokse tyttö juokse

Minulla on viha-rakkaussuhde juoksemiseen. Välillä se on minulle ilmaista terapiaa ja välillä heitän juoksulenkkarit tarkoituksella nurkkaan pölyttymään ja totean, ei tämä ole minun juttu.

Nuorempana osallistuin muutamiin koulun juoksukisoihin ja juoksin päivät pitkät tallilla hevosten kanssa. En ole kuitenkaan varsinaisesti harrastanut juoksua koskaan ennen aikuisikää. Kun asuin New Yorkissa vuosia sitten, innostuin kokeilemaan juoksemista. Juoksukärpänen puraisi ja juoksinkin vähintään kolme kertaa viikossa.

Juoksu on parhainta etenkin silloin, kun elämässä myllertää. Juoksun aikana murheet unohtuvat ja pää tyhjenee ajatuksista. Usein kunnon juoksulenkin jälkeen olo on kuin uudesti syntynyt. Asiat eivät enää olekaan niin huonosti, kuin ennen lenkkiä. Ymmärrän hyvin sanonnan, että juokseminen on ilmaista terapiaa.

Välillä räntäsateessa tossut märkinä juostessa ja reisiä kolottaessa, unohdan juoksun tuoman henkisen hyvän olon. Niinä hetkinä päätän, että juokseminen saa jäädä.

Pari vuotta sitten juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Ilmoittauduin puolikkaalle kaverini ylipuhumana ja vähän läpälläkin. Tämmöiselle 10 kilometrin köpöttelijälle, iski kilpailupäivänä paniikki. En ollut harjoitellut läheskään niin paljon kuin olisi pitänyt, mutta päätin kuitenkin osallistua ja mennä vaikka sisulla.

Niin meninkin ja juoksin vielä viisi ylimääräistä kilometriä koska eksyin reitiltä. En ole koskaan ollut fyysisesti niin rikki kuin tuon koitoksen jälkeen.  Kaikki johtui huonosta valmistautumisesta. Ei voi olettaa, että jos jaksaa juosta 10 kilometriä helposti, voi juosta puolet enemmän. Kroppani oli pitkään sekaisin tuosta rääkistä. Siksi juoksulenkkarit saivat jäädä satunnaisia lenkkejä lukuun ottamatta nurkkaan.

Nyt, kun olen panostanut kunnolla salitreeniin, olen alkanut kaivata sen vastapainoksia jotain, missä ei tarvitse keskittyä niin intensiivisesti kuin salitreenissä. Siksi aionkin tästä eteenpäin mahduttaa pari juoksukertaa viikkoihini.

Aion myös ensi vuoden aikana juosta puolimaratonin. Tällä kertaa hyvin valmistautuneena.  Teen asiasta julkisen, jotta pysyn päätöksessäni.

Juoksemisen suola on siinä, että se on aina yhtä rankkaa, mutta joka kerta jaksaa enemmän. Juoksemisen voi aloittaa aina uudestaan ja kehittymisen huomaa nopeasti, kun vain jaksaa aloittaa maltilla.

Juosta voi sekä aikaa että matkaa vastaan – tai kaveria vastaan. Ainakin omaa itsetuntoani hivelee se, että pääsen ylittämään itseni. Oli se sitten uusi matka- tai aikaennätys. Vaikka olin fyysisesti hajalla puolimaratonistani, henkinen hyvä olo oli jotain käsittämätöntä. Olin juuri juossut 21,0975 kilometriä ja vielä viisi ylimääräistä kilometriä.

Ajattelin lähtöviivalla, etten tule koskaan pääsemään maalin, mutta niin vain pääsin. Vaikka aikani oli huono, minä tein sen silti. Siksi haluan tehdä sen uudelleen, haluan kokea sen endorfiinimyllytyksen, jonka maaliin tullessa saa. Itsensä ylittäminen on mahtavaa.

Loppuun haluan lainata filosofi Platonia. ”Itsensä voittaminen on voitoista ensimmäinen ja paras”.  Haluan tekstilläni sanoa, että ylitä itsesi. Älä tyydy, vaan tavoittele mahdottomalta tuntuvia asioita. Kun tavoitteet saavuttaa, olo on uskomaton. Vaikka epäonnistuisi, aina voi nousta ja yrittää uudelleen – vähän kovemmin.

Juoksuterveisin, Elina

Elämää elämän kriiseissä

Alun perin oli tarkoitus kirjoittaa ensimmäisinä postauksina jotain ihan muuta, kevyempää. Ajattelin kuitenkin aloittaa tästä aiheesta, kun mehän loistokkaasti esittelimme itsemme niin, että kaksi eri iän kriisissä olevaa naista. :)

Mennään sitten niihin kriiseihin. Wikipedia kertoo hienosti seuraavaa: Kriisi on ihmisen tai organisaation kohtaama uusi tilanne, jossa aiemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi. Kriisi yleisesti tarkoittaa kreikkalaisen sanan krisis (suom. päätös) mukaisesti käännekohtaa, jossa yksilön tai organisaation tulevaisuuden suunta määräytyy paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan. Hirveen hienoo.
Käytännön kertoo humoristisesti, lyhyesti ja just mun tyyliin Chisu biisissään, Kriisit. Diggaan niin tota biisiä ja Chisua ;)

Itse tässä tämän menneen kesän kynnyksellä vaivuin melkoiseen synkkyyteen. Useamman vuoden kytenyt ja alkuvuodesta pahasti paisunut kriisi oli kesän korvilla tullut siihen pisteeseen, että tän kriisimuijan päässä oleva paskamyrsky alkoi jokseenkin näkyä ulospäin. Olin pitkään ollut minua ylikuormittava työssä ja ajattelin ensin, että se oli vaan sitä, kun olin tehnyt töitä liikaa liian pitkään. Olin mahdollisesti myös paennut käsittelemättömiä asioita siihen työntekoon. Arki oli yhtä suorittamista. Vääränlainen, ei minulle sopiva työ, jossa ei saa hetken rauhaa, vetää mehut kovemmastakin luusta. Toiset ottaa asiat rennommin. Toiset niin kuin mä, tekee kaiken viimesen päälle. Ei vaan osaa tehdä juosten kusten juttuja. 

Tuntui, että ei voimat, aika ja energia millään riitä siihen kaikkeen rumbaan. Ei yksityiselämän puolellakaan ollut hurraamista, vaikka kaikki näyttää ulospäin suht’ loistokkaalta. Ympärillä olevat ihmiset, ainakin osa oli sitä mieltä, että eihän sulla mitään, sulla on kaikki hyvin. No niin onkin suurin osa, mutta mitäs jos ei jaksakaan kaikkea härdelliä ja niitä paskakokkareita, mitä huonoina hetkinä lentää päin näköä? Itse tiedosti sen, mutta ihan kaikki ei uskonut. Hirveen harva sitä todellisuutta kuitenkaan näkee. Sitä, mitä toisten kotona taikka päässä tapahtuu. Sitten niitä ”syytöksiä” tai mitkä tuntui itsestä siltä, että ”Etkö sä nyt tuostakaan tykkää ja eikö se toinenkaan työ ole hyvä?” - No en ja ei, ei oo. Kai mä itse tiedän parhaiten mikä on hyvä ja mikä ei. Vai tiedänkö? Liikaa kuitenkin kuuntelin muiden mielipiteitä ja annoin niiden vaikuttaa itseeni. Itsevarmuus joidenkin asioiden kohdalla tahtoi vaan hävitä kokonaan, eikä sen myötä meinannut saada niistä asioista otetta, mille olisi jotakin halunnut tehdä.

Kaiken kukkuraksi, minä, toisten tunteet imevänä ihmisenä olin imenyt parin muunkin henkilön tuskat ja muut energiat itseeni sekä kotona, että töissä. Asiat oli jäänyt kunnolla käsittelemättä pitkältä ajalta.

Mun hyvin tietoinen päätös oli kuitenkin se, että koetan selvittää sen ilman ammattilaisia. Tunnistin itsestäni sen, että tämä ei ole masennusta vaan jotakin muuta, en tosiaankaan osannut kaikkia tuntemuksia paikallistaa, että mistä mikäkin johtuu. Oli tosi monta tekijää. Tuli vaan semmoinen tunne, että tässä suossa on rämmittävä nyt ihan itse. Aloitin kuormittavan työn lopettamisesta. 

Yksin en tietenkään ole ollut, vaikka halusin viettää paljon aikaa itsekseen. Siitä pidän huolen myös jatkossa. Otan ajan itselleni ja olen siitä hyvin tarkka, nykyisin. Olisi ollut tietty mahtavaa oivaltaa tuokin jo paljon aiemmin.

Kiitos kuuluu kaikille ystäville ja kaikille, jotka ovat jaksaneet kuunnella, tukea ja ymmärtää. En varmaankaan pysty kyllin kiittämään teitä, mutta kiitos taas. On todella vaikea kuvailla minkälaiset olotilat oli nupissa. Ihan, kun olisi pitänyt lähteä johonkin pois, mutta hieman on hankala mennä itseään pakoon tai itsestään pois. Tuossapa onkin vastaus moneen asiaan. Kaikki on itsestä kiinni.

On mulla ystävien lisäksi ollut muutama muukin keino käsitellä tunteita, näitä kummallisia juttuja ja olotiloja. Luonto on todella tärkeä, mieluiten yksin tai koiran kanssa. Metsään, kun menee, niin huolet puolittuu jo pelkästään siitä luonnon voimasta, ainakin yleensä. Kaikenlainen henkisen kasvun kirjallisuus on ollut tukena, jota on jo useamman vuoden koettanut sisäistää. Välillä vaan pään nappulat on ollut hieman väärässä asennossa sisäistämisen kannalta, mutta aina kannattaa yrittää ja jatkaa niin pitkään, kunnes onnistuu. Liikunta monessa muodossa, musiikki ja kirjoittaminen on mulle myös tosi tärkeitä keinoja selvitellä päätä.

Kesällä eteeni tuli, kuin jonain lahjana, Eevi ja Sami Minkkisen NLP (Neuro lingvistinen prosessointi) - verkkokurssi. Mulle oli ihan vieras juttu, mutta mikä nerokas keksintö! Tästä oli mielettömän paljon apua. En voi muuta, kun suositella. Kurssi oli siitä kätevä, että opiskelu tapahtui just silloin, kun itselle sopi. Kuuntelin lenkillä tai aina silloin, kun oli vapaata aikaa ja sattui huvittamaan. Osan kurssin harjoituksistakin pystyi tekemään lenkillä tai metsässä. Välillä kyllä piti ponnistella, että jaksoi, koska olin oikeasti tosi uupunut asioista ja kaiken ajattelemisesta.
Oppiminen tämän NLP:n kanssa jatkuu edelleen. Niitä keinoja, kun voi harjoittaa milloin vain, eikä koskaan ole liian myöhäistä tutustua syvällisemmin omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa sekä opetella hallitsemaan ja muokkaamaan niitä.

Paljon Maaret Kallion blogia lukeneena, ostin loppukesästä hänen Lujasti Lempeä- kirjan. Silloin viimeistään tajusin, että enhän mä niin väärin olekaan tehnyt, kun olin nykyisyyden lisäksi käynyt läpi menneisyyttäni ja yrittänyt löytää avaimia, että mistä mikäkin tuskan tunne tai muu ikävä tunne johtuu taikka saa alkunsa. Ympäriltäni usein kuulin, että menneet on menneitä, mitä sä niitä enää vatuloit. Asiat menneisyydessä vaikuttaa tähän nykyisyyteenkin. 

Lainaus kirjasta: On eri asia vatvoa ja märehtiä vanhoja, kuin pyrkiä ymmärtämään mennyttä elämäänsä ja ennen kaikkea käsittämään miten se elää jatkuvasti sinussa, kohtaamisissasi muiden ihmisten kanssa ja tavoissasi toimia tai olla toimimatta. Mitä paremmin omaa mieltään tuntee ja menneisyyten heijastaen itseään ymmärtää, sitä vähemmän sillä on automaattisia voimia tämän päivän valintoihin ja ratkaisuihin.

Sitä omaa kulissia pidetään monesti yllä niin pitkään, että joskus saattaa olla jopa liian myöhäistä hakea tai saada apua. Eikä uskalleta puhua tai näyttää tunteita. Kannustankin teitä kaikkia avaamaan suunne, näyttämään tunteenne, oli ne sitten hyviä tai huonoja. Avautukaa!

Lisäksi olkaa kiinnostuneita itsestänne. Muuten sitä muutosta on turha odottaa, jos ei ole valmis kohtaamaan niitä omia mörköjään. Se on paras askel, minkä voi ottaa päästäkseen tasapainoisempaan ja rennompaan elämään. Siitä saattaa syntyä myös ihania uusia asioita elämään, uusia ystävyyksiä ja kaikkea ihanaa. 

Miten sinä voit? Muistakaa kysyä se itsenne lisäksi myös läheisiltänne. 

Iloa elämäänne! :)

      <3  Heli  <3  

Millä taajuudella sinun ajatukset ovat?

Kaivoin pitkästä aikaa Rhonda Byrnen Salaisuus -kirjan esiin. Ystäväni kertoi lukeneensa kirjan äskettäin. Hän kertoi huomanneensa, kuinka omia ajatuksiaan muuttamalla ne alkoivat käydä toteen.

Salaisuus kirjassa kerrotaan vetovoiman laista. Vetovoiman lain mukaan samanlaisuus vetää puoleensa. Kirjassa puhutaan siitä, että ajatukset ovat magneettisia ja niillä on taajuus. Ajatukset vetävät saman taajuisia ajatuksia puoleensa. Jos ajattelet negatiivisia asioita, negatiivisia asioita tapahtuu elämässäsi. Ja toisinpäin.

Olen itse kamppaillut oman jaksamiseni kanssa pari kuukautta. Olen myös ollut negatiivisempi kuin yleensä, mutta en edes ajatellut kuinka negatiivisia ajatuksia minulla oli itseäni kohtaan ennen kuin juttelin ystäväni kanssa kirjasta. Minun on vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, etten ole täydellinen enkä sellaiseksi koskaan tule. Stressin tai pahan olon iskiessä käyn soimaamaan itseäni vielä enemmän kuinka en ole täydellinen. Pitäisi tehdä enemmän, osata enemmän ja kotikin voisi olla siistimpi.

Kun mielessään haukkuu itseään koko ajan, ei hyviä asioita elämässään voi nähdä. Ystäväni tarina positiivisten asioiden saapumisesta hänen elämäänsä innoittivat minutkin harjoittelemaan positiivisuutta. Normaalisti olen positiivinen ihminen, mutta kun vaipuu negatiiviseen kierteeseen, joutuu hieman työstämään omia ajatuksia taas oikeille raiteille.

Noin viikon työstin ajatuksiani ja mietin hyviä asioita elämässäni, ennen kuin aloin näkemään muutoksia. Kun tuli riitaa poikaystävän kanssa, ajattelin, että riitelimme kuitenkin aika pienistä asioista. Jos kahvia läikkyi paidalle, tuumasin, että onneksi paita oli menossa muutenkin pesuun tänään. Minulla on koti, ruokaa, puhtaat vaatteet, perhe, poikaystävä ja ystäviä. Minä olen terve. Asiani ovat hyvin.

Syksyn tavoitteeni onkin oppia arvostamaan ja rakastamaan itseäni juuri tällaisena kuin olen – epätäydellisenä. Haluan oppia olemaan kiitollinen niistä asioista, joita minulla jo on. Jos minulle tapahtuu paljon negatiivisia asioita, aion kasvaa niistä enkä jäädä märehtimään.

Asioita voi katsella monesta näkökulmasta. Aina löytyy joku, jolla menee huonommin tai paremmin. Omaa tietä voikin ajatella kultaisena keskitienä ;)

Loppuun vielä pari voimalausetta, joita aion itselleni hokea. Ottakaa myös omaan käyttöön :)

”Stop hating yourself for everything you aren’t and start loving yourself for everything you already are.”

“The word imperfect actually spells I’m perfect because everyone is perfect in their own imperfect ways.”

xoxo, Elina

to begin, begin

Kaksi bloggaamisesta innostunutta naista haluaa jakaa ajatuksiaan hyvinvoinnista ja elämästä betonihelvetissä eli Kouvolassa. Olemme tutustuneet kuusi vuotta sitten meikkaaja-stylisti koulussa. Olimme luokkamme ainoat, jotka saapuivat luokkamme luokkakokoukseen, ja siitä se ystävyys sitten lähti. Meitä yhdistää kiinnostus hyvinvointiin ja kauniisiin asioihin. Ihmettelemme elämää ja omaamme samanlaiset elämänarvot.

Kirjoitamme blogia yhdessä, jotta luettavaa olisi enemmän. Aiheet tulevat vaihtelemaan letkeistä jutuista syvällisempiin pohdintoihin. Skaalana koko elämä, joten tervetuloa mukaan kahden naisen matkaan kolmenkympin ja neljänkympin kriisissä.

Elina

Olen 28-vuotias paljasjalkainen voikkaalainen. Aikanaan minulla oli kova tarve päästä täältä pois, mutta elämä kuljetti minut New Yorkin ja pääkaupunkiseudun kautta takaisin kotikonnuille. Kuusankoskella on mahtava asua, mutta maailmassa riittää vielä nähtävää. Pyrin matkustamaan vähintään kerran vuodessa ulkomaille. Tänä vuonna ihastuin palavasti Nizzaan.

Olen utelias ja innostun helposti uusista asioista. Tällä hetkellä olen innostunut valokuvaamisesta ja sen opettelusta. Ihmettelen elämää itsekseni tai ystävieni kanssa. Kirjoittaminen on minulle intohimo. Saan sanottua asiat selkeämmin kirjoittamalla kuin puhumalla. Puhuessa juttu lähtee rönsyilemään. Kirjoittaessa rönsyilyn voi vain poistaa.

Haluan kirjoittaa blogia, jotta voin jakaa ajatuksiani ja pitää kirjoitustaitoa yllä.

Heli

Olen Vantaalla syntynyt 40-vuotias, teininä savolaistunut ja reilun 10 vuoden aikana kouvolalaistunut, herkkä, tunteella elävä nainen, joka touhuaa aina kaikkea ja on kiinnostunut kaikesta. Touhuihin kuuluu myös pelkkä oleminen, ainakin sen opettelu.

Rakastan elämää ja koetan joka päivä oppia uutta elämästä. Alan jo vähitellen tietämään mitä tekisin isona. Elämäni matkan aikana on kertynyt muutama ammatti ja erittäin avoin mieli kaikelle mahdolliselle. 

Harrastuksiin kuuluu liikkuminen, koirailu, luonto, ekoilu, valokuvaus sekä kaikki kivat ja kauniit jutut.

Minulla on kolme lasta, jotka alkavat olla aikuisuuden kynnyksellä.

Pysy mukana. Nyt mennään.