Minulla on viha-rakkaussuhde juoksemiseen. Välillä se on
minulle ilmaista terapiaa ja välillä heitän juoksulenkkarit tarkoituksella
nurkkaan pölyttymään ja totean, ei tämä ole minun juttu.
Nuorempana osallistuin muutamiin koulun juoksukisoihin ja
juoksin päivät pitkät tallilla hevosten kanssa. En ole kuitenkaan varsinaisesti
harrastanut juoksua koskaan ennen aikuisikää. Kun asuin New Yorkissa vuosia
sitten, innostuin kokeilemaan juoksemista. Juoksukärpänen puraisi ja juoksinkin
vähintään kolme kertaa viikossa.
Juoksu on parhainta etenkin silloin, kun elämässä myllertää.
Juoksun aikana murheet unohtuvat ja pää tyhjenee ajatuksista. Usein kunnon
juoksulenkin jälkeen olo on kuin uudesti syntynyt. Asiat eivät enää olekaan niin
huonosti, kuin ennen lenkkiä. Ymmärrän hyvin sanonnan, että juokseminen on
ilmaista terapiaa.
Välillä räntäsateessa tossut märkinä juostessa ja reisiä
kolottaessa, unohdan juoksun tuoman henkisen hyvän olon. Niinä hetkinä päätän,
että juokseminen saa jäädä.
Pari vuotta sitten juoksin elämäni ensimmäisen
puolimaratonin. Ilmoittauduin puolikkaalle kaverini ylipuhumana ja vähän
läpälläkin. Tämmöiselle 10 kilometrin köpöttelijälle, iski kilpailupäivänä
paniikki. En ollut harjoitellut läheskään niin paljon kuin olisi pitänyt, mutta
päätin kuitenkin osallistua ja mennä vaikka sisulla.
Niin meninkin ja juoksin vielä viisi ylimääräistä kilometriä
koska eksyin reitiltä. En ole koskaan ollut fyysisesti niin rikki kuin tuon
koitoksen jälkeen. Kaikki johtui
huonosta valmistautumisesta. Ei voi olettaa, että jos jaksaa juosta 10
kilometriä helposti, voi juosta puolet enemmän. Kroppani oli pitkään sekaisin
tuosta rääkistä. Siksi juoksulenkkarit saivat jäädä satunnaisia lenkkejä lukuun
ottamatta nurkkaan.
Nyt, kun olen panostanut kunnolla salitreeniin, olen alkanut
kaivata sen vastapainoksia jotain, missä ei tarvitse keskittyä niin
intensiivisesti kuin salitreenissä. Siksi aionkin tästä eteenpäin mahduttaa
pari juoksukertaa viikkoihini.
Aion myös ensi vuoden aikana juosta puolimaratonin. Tällä
kertaa hyvin valmistautuneena. Teen
asiasta julkisen, jotta pysyn päätöksessäni.
Juoksemisen suola on siinä, että se on aina yhtä rankkaa,
mutta joka kerta jaksaa enemmän. Juoksemisen voi aloittaa aina uudestaan ja
kehittymisen huomaa nopeasti, kun vain jaksaa aloittaa maltilla.
Juosta voi sekä aikaa että matkaa vastaan – tai kaveria
vastaan. Ainakin omaa itsetuntoani hivelee se, että pääsen ylittämään itseni. Oli se sitten uusi matka- tai aikaennätys. Vaikka
olin fyysisesti hajalla puolimaratonistani, henkinen hyvä olo oli jotain
käsittämätöntä. Olin juuri juossut 21,0975 kilometriä ja vielä viisi
ylimääräistä kilometriä.
Ajattelin lähtöviivalla, etten tule koskaan pääsemään
maalin, mutta niin vain pääsin. Vaikka aikani oli huono, minä tein sen silti.
Siksi haluan tehdä sen uudelleen, haluan kokea sen endorfiinimyllytyksen, jonka
maaliin tullessa saa. Itsensä ylittäminen on mahtavaa.
Loppuun haluan lainata filosofi Platonia. ”Itsensä
voittaminen on voitoista ensimmäinen ja paras”.
Haluan tekstilläni sanoa, että ylitä itsesi. Älä tyydy, vaan tavoittele
mahdottomalta tuntuvia asioita. Kun tavoitteet saavuttaa, olo on uskomaton.
Vaikka epäonnistuisi, aina voi nousta ja yrittää uudelleen – vähän kovemmin.
Juoksuterveisin, Elina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti