Elämää elämän kriiseissä

Alun perin oli tarkoitus kirjoittaa ensimmäisinä postauksina jotain ihan muuta, kevyempää. Ajattelin kuitenkin aloittaa tästä aiheesta, kun mehän loistokkaasti esittelimme itsemme niin, että kaksi eri iän kriisissä olevaa naista. :)

Mennään sitten niihin kriiseihin. Wikipedia kertoo hienosti seuraavaa: Kriisi on ihmisen tai organisaation kohtaama uusi tilanne, jossa aiemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi. Kriisi yleisesti tarkoittaa kreikkalaisen sanan krisis (suom. päätös) mukaisesti käännekohtaa, jossa yksilön tai organisaation tulevaisuuden suunta määräytyy paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan. Hirveen hienoo.
Käytännön kertoo humoristisesti, lyhyesti ja just mun tyyliin Chisu biisissään, Kriisit. Diggaan niin tota biisiä ja Chisua ;)

Itse tässä tämän menneen kesän kynnyksellä vaivuin melkoiseen synkkyyteen. Useamman vuoden kytenyt ja alkuvuodesta pahasti paisunut kriisi oli kesän korvilla tullut siihen pisteeseen, että tän kriisimuijan päässä oleva paskamyrsky alkoi jokseenkin näkyä ulospäin. Olin pitkään ollut minua ylikuormittava työssä ja ajattelin ensin, että se oli vaan sitä, kun olin tehnyt töitä liikaa liian pitkään. Olin mahdollisesti myös paennut käsittelemättömiä asioita siihen työntekoon. Arki oli yhtä suorittamista. Vääränlainen, ei minulle sopiva työ, jossa ei saa hetken rauhaa, vetää mehut kovemmastakin luusta. Toiset ottaa asiat rennommin. Toiset niin kuin mä, tekee kaiken viimesen päälle. Ei vaan osaa tehdä juosten kusten juttuja. 

Tuntui, että ei voimat, aika ja energia millään riitä siihen kaikkeen rumbaan. Ei yksityiselämän puolellakaan ollut hurraamista, vaikka kaikki näyttää ulospäin suht’ loistokkaalta. Ympärillä olevat ihmiset, ainakin osa oli sitä mieltä, että eihän sulla mitään, sulla on kaikki hyvin. No niin onkin suurin osa, mutta mitäs jos ei jaksakaan kaikkea härdelliä ja niitä paskakokkareita, mitä huonoina hetkinä lentää päin näköä? Itse tiedosti sen, mutta ihan kaikki ei uskonut. Hirveen harva sitä todellisuutta kuitenkaan näkee. Sitä, mitä toisten kotona taikka päässä tapahtuu. Sitten niitä ”syytöksiä” tai mitkä tuntui itsestä siltä, että ”Etkö sä nyt tuostakaan tykkää ja eikö se toinenkaan työ ole hyvä?” - No en ja ei, ei oo. Kai mä itse tiedän parhaiten mikä on hyvä ja mikä ei. Vai tiedänkö? Liikaa kuitenkin kuuntelin muiden mielipiteitä ja annoin niiden vaikuttaa itseeni. Itsevarmuus joidenkin asioiden kohdalla tahtoi vaan hävitä kokonaan, eikä sen myötä meinannut saada niistä asioista otetta, mille olisi jotakin halunnut tehdä.

Kaiken kukkuraksi, minä, toisten tunteet imevänä ihmisenä olin imenyt parin muunkin henkilön tuskat ja muut energiat itseeni sekä kotona, että töissä. Asiat oli jäänyt kunnolla käsittelemättä pitkältä ajalta.

Mun hyvin tietoinen päätös oli kuitenkin se, että koetan selvittää sen ilman ammattilaisia. Tunnistin itsestäni sen, että tämä ei ole masennusta vaan jotakin muuta, en tosiaankaan osannut kaikkia tuntemuksia paikallistaa, että mistä mikäkin johtuu. Oli tosi monta tekijää. Tuli vaan semmoinen tunne, että tässä suossa on rämmittävä nyt ihan itse. Aloitin kuormittavan työn lopettamisesta. 

Yksin en tietenkään ole ollut, vaikka halusin viettää paljon aikaa itsekseen. Siitä pidän huolen myös jatkossa. Otan ajan itselleni ja olen siitä hyvin tarkka, nykyisin. Olisi ollut tietty mahtavaa oivaltaa tuokin jo paljon aiemmin.

Kiitos kuuluu kaikille ystäville ja kaikille, jotka ovat jaksaneet kuunnella, tukea ja ymmärtää. En varmaankaan pysty kyllin kiittämään teitä, mutta kiitos taas. On todella vaikea kuvailla minkälaiset olotilat oli nupissa. Ihan, kun olisi pitänyt lähteä johonkin pois, mutta hieman on hankala mennä itseään pakoon tai itsestään pois. Tuossapa onkin vastaus moneen asiaan. Kaikki on itsestä kiinni.

On mulla ystävien lisäksi ollut muutama muukin keino käsitellä tunteita, näitä kummallisia juttuja ja olotiloja. Luonto on todella tärkeä, mieluiten yksin tai koiran kanssa. Metsään, kun menee, niin huolet puolittuu jo pelkästään siitä luonnon voimasta, ainakin yleensä. Kaikenlainen henkisen kasvun kirjallisuus on ollut tukena, jota on jo useamman vuoden koettanut sisäistää. Välillä vaan pään nappulat on ollut hieman väärässä asennossa sisäistämisen kannalta, mutta aina kannattaa yrittää ja jatkaa niin pitkään, kunnes onnistuu. Liikunta monessa muodossa, musiikki ja kirjoittaminen on mulle myös tosi tärkeitä keinoja selvitellä päätä.

Kesällä eteeni tuli, kuin jonain lahjana, Eevi ja Sami Minkkisen NLP (Neuro lingvistinen prosessointi) - verkkokurssi. Mulle oli ihan vieras juttu, mutta mikä nerokas keksintö! Tästä oli mielettömän paljon apua. En voi muuta, kun suositella. Kurssi oli siitä kätevä, että opiskelu tapahtui just silloin, kun itselle sopi. Kuuntelin lenkillä tai aina silloin, kun oli vapaata aikaa ja sattui huvittamaan. Osan kurssin harjoituksistakin pystyi tekemään lenkillä tai metsässä. Välillä kyllä piti ponnistella, että jaksoi, koska olin oikeasti tosi uupunut asioista ja kaiken ajattelemisesta.
Oppiminen tämän NLP:n kanssa jatkuu edelleen. Niitä keinoja, kun voi harjoittaa milloin vain, eikä koskaan ole liian myöhäistä tutustua syvällisemmin omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa sekä opetella hallitsemaan ja muokkaamaan niitä.

Paljon Maaret Kallion blogia lukeneena, ostin loppukesästä hänen Lujasti Lempeä- kirjan. Silloin viimeistään tajusin, että enhän mä niin väärin olekaan tehnyt, kun olin nykyisyyden lisäksi käynyt läpi menneisyyttäni ja yrittänyt löytää avaimia, että mistä mikäkin tuskan tunne tai muu ikävä tunne johtuu taikka saa alkunsa. Ympäriltäni usein kuulin, että menneet on menneitä, mitä sä niitä enää vatuloit. Asiat menneisyydessä vaikuttaa tähän nykyisyyteenkin. 

Lainaus kirjasta: On eri asia vatvoa ja märehtiä vanhoja, kuin pyrkiä ymmärtämään mennyttä elämäänsä ja ennen kaikkea käsittämään miten se elää jatkuvasti sinussa, kohtaamisissasi muiden ihmisten kanssa ja tavoissasi toimia tai olla toimimatta. Mitä paremmin omaa mieltään tuntee ja menneisyyten heijastaen itseään ymmärtää, sitä vähemmän sillä on automaattisia voimia tämän päivän valintoihin ja ratkaisuihin.

Sitä omaa kulissia pidetään monesti yllä niin pitkään, että joskus saattaa olla jopa liian myöhäistä hakea tai saada apua. Eikä uskalleta puhua tai näyttää tunteita. Kannustankin teitä kaikkia avaamaan suunne, näyttämään tunteenne, oli ne sitten hyviä tai huonoja. Avautukaa!

Lisäksi olkaa kiinnostuneita itsestänne. Muuten sitä muutosta on turha odottaa, jos ei ole valmis kohtaamaan niitä omia mörköjään. Se on paras askel, minkä voi ottaa päästäkseen tasapainoisempaan ja rennompaan elämään. Siitä saattaa syntyä myös ihania uusia asioita elämään, uusia ystävyyksiä ja kaikkea ihanaa. 

Miten sinä voit? Muistakaa kysyä se itsenne lisäksi myös läheisiltänne. 

Iloa elämäänne! :)

      <3  Heli  <3