Murusia Rodokselta

Innostuin eilen niin kovasti kitkemään pihalla ja pesemään loppuja ikkunoita, että unohdin julkaista koko postauksen. :D

Tosiaan olin reilu viikko sitten Rodoksella, vaikka tuntuu, että siitä on paljon enemmän aikaa. Ostimme Johanna kanssa matkan hetken mielijohteesta, sen ihmeempiä tutkimatta alueita tai hotellia. Majoituimme Falirakissa Sevastos studios nimisessä huoneistohotellissa. Ensimmäinen huone, jonka saimme, oli järkytys. Se oli kuin jostain kauhuleffasta. Katon rajassa oli hämähäkin seittiä ja hämähäkkejä. Lisäksi kaikki kalusteet ja vessa olivat todella nuhjuisia. Onneksi saimme vaihdettua huonetta ja uusi huone oli oikein mukava. Ihan kuin olisi eri hotelliin mennyt.

Falirakissa ei mielestäni ole juurikaan nähtävää. Se on sellainen turisteille rakennettu paikka. Sieltä löytyy yksi Euroopan isoimmista vesipuistoista (se ei kuitenkaan vielä ollut auki), ranta on hieno ja hiukan kaupungin ulkopuolella on Anthony quinn bay, joka on kuuleman mukaan yksi Rodoksen kauneimpia rantoja.

Koko reissun helmi oli Lindos. Kävimme siellä vasta viimeisenä päivänä, mutta olisimme varmasti menneet toistekin, jos olisimme olleet aikaisemmin liikenteessä. Lindos on sellainen minun mielestäni perinteinen kreikkalainen kylä valkoisine taloineen ja kapeine kujineen. Lindos tunnetaan ennen kaikkea akropolistaan eli linnavuorestaan sekä linnavuorella sijaitsevasta Athene Lindian temppelistä.

Rodoksen vanhakaupunki oli ihana, etenkin, kun eksyi hiljaisemmille kaduille. Tykkään haahuilla reissuillani kaikkien kaupunkien vanhoissa kaupungeissa, koska en osaa suunnistaa sellaisissa ollenkaan. On ihanaa olla hetken aikaa ihan eksyksissä. :)

Turistikaduilla lähes jokainen sisäänheittäjä osasi muutaman sanan suomea. Rodoksen kaupungista löytyy jo kunnon kaupunkikin merkkiliikkeineen.

Koko reissun ajan mietin, onko Suomessa ketään, kun tuntui, että joka toinen vastaantulija oli suomalainen. Toisaalta saatiin hieno kisastudio aikaan ”paikallisessa”, kun katsottiin jääkiekon MM-kisojen alkusarjaa suomalaisporukassa. Oli siinä paikallisilla ihmettelemistä.

Vaikka reissukuume painaa alati, nyt aion ottaa kaiken irti näistä Suomen ihanista aurinkoisista päivistä. Syksyllä sitten taas Nizzaan ja katsotaan tuoko kesäkin vielä joitain reissuja…

Reissuterveisin, Elina

Äitiys

Tämän vuoden äitienpäivä brunssini kotiterassilla vihermehuineen ja protskulättyineen bulletproof- kahvia kyytipoikana.

Viikko sitten äitienpäivänä lukiessani somepäivityksiä jäin pohtimaan äitiysitsetuntoa tai jotakin semmoista. Tai millä sitä nyt kutsuisi? Kirjoittelin tätä, kun olin matkalla Helsinkiin ystävän luokse äitienpäivän iltapäivällä. Syntyikin melkoinen pohdinta uusperheen äitiydestä ja ikuisesta ikävästä.

Itselläni tämä mennyt äitienpäivä aiheutti ehkä hieman hämmennystä, koska yksikään biologisista lapsistani ei ollut viettämässä kanssani päivää, eivät edes käyneet.


Vaikealta on aina tuntunut olla erossa lapsista. Lapseni ovat jo 20-, 19- ja 16- vuotiaat ja olemme viimeiset 11- vuotta viettäneet uusperhe-elämää, joka poikkeaa ydinperhe-elämästä vahvasti, kun lapset seilaavat usean kodin ja kahden paikkakunnan väliä. On omat ja toisen lapset. Paljon yhdisteltäviä ja soviteltavia asioita, eikä kaikki aikuisetkaan aina ajattele kovin pitkälle asioita. Puhumattakaan siitä, että lasten sitä kaikkea pitäisi ymmärtää. Äidin sydäntä raastava ikävä ja ainainen huoli on tullut tutuksi. Mietin sitä, että kokeeko kaikki äidit ikävän yhtä raastavana, jotka ovat erossa lapsistaan perhejärjestelyjen vuoksi?

Itse olen uuden elämän kynnyksellä aikanaan tehnyt ratkaisun ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Sitä ennen olimme eksäni kanssa eronneet jo pari vuotta aiemmin. Meillä on/oli lapsista yhteishuoltajuus. Pääsääntöisesti isä on ollut pojille lähivanhempi ja minä tyttärelle lähivanhempi. Helpompaa oli tietty silloin, kun asuimme samalla paikkakunnalla. Siitähän se show alkoi, kun muutin toiselle paikkakunnalle. Aika kova hinta pitää maksaa siitä, että tekee tämmöisiä ratkaisuja. Toki ne silloiset muutokset on tuonut paljon kaikkea hyvääkin. Kouvolaan muutto on tuonut valtavasti ihania ystäviä. Lapsille lisäsisaruksia ja -isovanhempia jne. Puoliso tietty, minkä takia tämän siirron olen tehnyt ja lisäksi Kouvola on ihan mesta paikka asuakin. 😉 Nämä muutokset on kasvattanut hyvin laajaa ymmärrystä itselle. 

Aina, ihan aina on ollut vaikeaa eron hetket. Tottakai äitinä olisin halunnut kaikki lapset luokseni asumaan. Minua on aina satuttanut ihmisten kommentit,  että: "Miten sä olet pystynyt ”jättämään” osan lapsista? "Mä en ainakaan pystyis"- tyyppiset kommentit. Ihmiset sanovat ajattelemattaan paljon asioita, eikä sitä tietenkään ymmärretä, jos ei ole omakohtaista kokemusta. Eikä aina ymmärretä, vaikka olisikin.  Mä en koskaan ole jättänyt lapsiani.

Lasteni isä on vanhempi siinä missä minäkin. Ihan täyspäinen isänä. Miten ihmeessä olisin voinut ”riistää” toiselta vanhemmalta vanhemmuuden eron hetkellä? En todellakaan olisi halunnut mitään oikeustaistelua. Se on vihonviimeistä shittiä, että lapsia aletaan käyttää aseena tai pelinappulana siinä kohtaa, kun vanhemmat eroaa. 

Silloin, kun lapset oli pieniä, niin lapsista erossa olo oli vielä vaikeampia, kun nykyään. Useat päivät päättyi ikävän itkuun.

Palaan vielä tähän menneeseen äitienpäivään. Olin suht’ itsekseen tai no koiralapsen kanssa. Mies laittoi aamulla aamupalaa, kuten tekee niin joka viikonloppu, jos kotona ollaan. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulla on hänen kaltainen mies.

Jotenkin sitä vaan toivoo, että äitienpäivänä lapset olisivat läsnä. Toisaalta itselläni, kun oli tämä lähtö samaisena iltapäivänä Helsinkiin, niin en myöskään päässyt omaa äitiäni moikkaamaan toiselle paikkakunnalle.

Tämä ei ole katkeraa valitusta, vaan ihan vaan pohdintaa meidän äitien tunnoista, ainakin joidenkin. Jo ennen äitienpäivää aloin jopa miettiä, että missä on mennyt persiilleen, kun lapseni eivät saavu äitienpäiväksi kotiin? Turhaa, mutta tuli hetkellinen tunne, että olen totaalisen epäonnistunut. Minulle oli ja on tärkeää, että olisin saanut viettää edes pienen ajan jälkikasvun kanssa. Eivät tosiaan käy enää nykyisin muutenkaan usein, niin siksi niin kovasti odotin. 

No mutta, löytyy multa kuitenkin se ymmärrys, aina. Olenhan äiti. Vanhin lapsista tekee lähes joka viikonloppu yövuoroja, joten häneltä en todellakaan edes odottanut, että lähtisi matkan päähän. Kahta nuortamiestä kyllä hieman odotin kotiin käymään. Ymmärrän kyllä senkin, että nuoret on nuoria ja Suomen kelikin on mikä on niin ei kai sitä nyt ainoita lämpimiä hetkiä teinit halua käyttää siihen, että matkustavat paikkakunnalta toiselle. Kaikissa kaveribileissäkin on oltava paikalla, niin eihän sitä joka paikkaan ehdi. 😄

Eilen asia korjattu. Äitienpäivä vietetty myöhässä. Menin itse lasteni luo ja kävin myös moikkaamassa omaa vanhaa äitiäni. 

Pari ihanaa juttua bongasin äitienpäivänä instasta. 

Rääväsuuidolini Jaajo Linnonmaa sanoi sellaisen viisauden, että ”On tasan YKSI ihminen maailmassa, joka toivoo vilpittömästi, että sulla on asiat paremmin, kuin hänellä. Tasan yksi. Sun äitis* Joten vie kukat tai soita ja kiitä. (*ja ehkä faija).” 💗😂

Toinen oli Hidasta Elämää sivuston instapäivityksestä: ”Äiti pitää lastaan kädestä vain lyhyen aikaa, mutta lapsensa sydäntä hän kannattelee aina.” 💗

Molemmat niin totta ja ihanasti sanottu, että ihan itkuksi meni. 

Totuushan on se, että emme omista täällä ketään tai mitään. Lapset on lainassa, kuten kaikki muukin. Olen äärimmäisen kiitollinen ollessani äiti. Äitiys on niin monimuotoinen asia. Kaikille sitä ei suoda. Lemmikit ovat mielestäni myös kuin lapsia. Lemmikkien äidit voivat ihan hyvin kutsua itseään äidiksi. 💕🐾

Aurinkoista sunnuntaita!

Heli 

Heiii piiitkästä aikaa

Jaalassa miniretriitillä viime heinäkuussa ihanissa fiiliksissä 😇

Esittely tai jonkin sortin kuulumisten päivittely lienee paikallaan, kun olen niin pitkään pitänyt hiljaiseloa blogin suhteen. Onneksi Ellu on ollut skarppina ja kirjotellut ihania juttuja.

Mulla on ollut tosi paljon muuta puuhaa ja tekemistä. Välillä inspiksen iskiessä ja aikaa ollessa olen kirjoitellut muistikirjaani tai ihan koneelle, mutta siellä ne postaukset keskeneräisinä pötköttää ”pöytälaatikossa”. Välillä on tullut niin tulista tekstiä, että se on viisain pitääkin siellä laatikossa, vaikka eihän sitä tiedä, jos niistäkin syntyy jokin järkevä analyysi jonain päivänä.

Tuttuun tyyliini haluaisin sylkäistä nyt kerralla kaikki ulos. Tommonen reipas vuosi tällä mun aivohärdellillä, kun päsähtäisi ruutuun, niin saattais alkaa hengästyttää. On tässä niin kova tahti ollut, että välillä on pitänyt itsekin pidellä hatusta kiinni.

Yritän parhaani mukaan jäsennellä juttuja päässäni ja sitä mukaa tänne blogiin.

Sitten, kun vauhtiin pääsen minulta on luultavasti odotettavissa tunteikkaita, välillä tiukkojakin spekulaatioita elämästä, ihmisistä ja ihan tästä hetkestä. Lisäksi itse itseltäni olen odotellut postauksia mun ekoilusta, luonnonkosmetiikasta, luonnosta, itsensä kehittämisestä, matkustelusta, työstä, safkasta (tietty), yrittäjyydestä, onnistumisista, epäonnistumisista ja tästä kaikesta arjen ihanuudesta ja hullunmyllystä. Saattaa olla, että tulee runsailla kuvilla höystettynä. Niitä olen ainakin räpsinyt tuttuun tyyliini.

Helsingin Jätkäsaarta hotelli Clarionin ikkunasta.

Mitä mä sitten tän reilun vuoden hiljaiselon ajan olen puuhastellut? No ihan pari rautaa oli tulessa ja nyt on taas uudet raudat kuumana  Olen opiskellut ihan kreisinä ja siinä ohessa perhe-elämä on jatkanut omaa show:taan. Unelmia on toteutunut, osa unelmista mennyt uusiksi ja uusia tullut tilalle. Reissu-unelmat on myös toteutunut. Onnekseni olen päässyt heittämään pari ulkomaan reissua.

Pitkäaikainen unelmani siis toteutui vuoden tiukan opiskelun lopputuloksena. Joulukuussa 2017 valmistuin kosmetologiksi. Koko ajan olen tähdännyt siihen, että saan toimia ekokosmetologina ja nyt se on mahdollista. Mulla oli ekohoitola jo viritteillä 2011, mutta silloin ei vain ollut vielä aika sille. Siitä lisää vaikka toiste :)

Toisen koulutuksen myös suoritin viime vuonna ja valmistuin tämän vuoden helmikuussa LCA Life coachiksi. Nyt olen siis ”coachaava cosmetologi” 😄Ei tiedä vielä, että mitä kaikkea tästä syntyy.

Mun kauneus ja hyvinvointialan yritys on ollut pitkään sivutoimisena. Viime vuoden lopulla herätelty taas täysipäiväiseksi. Nyt on mahdoton kehitysvauhti ollut päällä yrityksen suhteen. Toivon todella, että vielä elätän joskus itseni tällä. Tunteet laukkaa päivittäin elämääkin suuremman innon ja pelon välillä. Herään aamuviideltä toisinaan miettimään, että mistäköhän tänään tulee tuloja, jos ei yhtään varausta kalenterissa ole. Uskon, että en kamppaile yksin näiden asioiden kanssa. Keksittävä vaan keinot, millä tulee riittävän näkyväksi ja kiinnostavaksi, jotta voisi jonain päivänä maksaa itselleen ihan oikeeta palkkaa. Ihan heti en ollut ajatellut luovuttaa tämän unelman suhteen. Se varmasti muokkaantuu just mulle oikeanlaiseksi ajan mittaan. Tällaisen yrittäjyyden mahdollistaa tällä hetkellä puoliso, ei kukaan muu. 

Kuvat tässä postauksessa viime vuodelta.

Ihanaa kesäistä loppuviikkoa, aurinkoa on nyt riittänyt. Nautitaan siitä 😊

Terkkusin, Heli