työjuttuja

Fingerpori lainattu HS:n sivuilta

Tässä työnhaun ohessa törmäsin taas aiheeseen, jota aika usein käsitellään eri kanteilta. Samaiset spekulaatiot on usein pyörinyt omassa päässä, kun olen omalla työrintamalla vähän muutoksen kourissa. Kirjoittelin näitä duunihommeleita jo aiemmassakin postauksessa.

Tänään Helsingin Sanomissa uutisoitiin, että riidat tai erimielisyydet työpaikalla ei johdukaan henkilökemioista, vaan vääristä toimintatavoista. Olen asiasta hieman toista mieltä. Siis eikös nimenomaan ihmiset niitä asioita ja tapoja ohjaile? Mielestäni ne asiat riippuu juurikin henkilökemioista. Tai vaihtoehtoisesti onnettomasta johtamisesta. Usein on niin, että työnantajalle tai esimiehelle on puhuttu epäkohdista tai asioista, johon olisi hyvä työyhteisön kannalta puuttua. Kuinkas käykään. Työntekijä onkin ihan yksin asian kanssa. Työyhteisössä saattaa olla muutkin työtoverit samaa mieltä, mutta eivät ole valmiita viemään asiaa eteenpäin. Eivät uskalla. Pelkäävät, että siitä asioiden esille tuomisesta seuraa jotakin kamalaa. En mä ymmärrä mitä se on, mutta joku ongelma siinä on. Ei tietenkään tarkoita, että jokaisessa työpaikassa asiat olisi näin, mutta kyllä tätä esiintyy jonkun verran. Varsinkin pienissä yrityksissä, jossa on nk. vanhan kansan johtaja. Sellaisille on työntekijän turha alkaa avautumaan yhtään mistään. Varsinkin, jos esimies joutuisi myöntymään siihen, että työntekijä voikin olla oikeassa jossakin asiassa. Siinä kohtaa saattaa olla jo ihan helvetti irti.

Fingerpori lainattu HS:n sivuilta

Jokin aika sitten kuulin radiosta, että viisas johtaja valitsisi itseään viisaampia alaisia. Perää varmasti tuossakin vinkissä. Johtajahan pääsisi siinä kohtaa itsekin helpommalla, kun katsoisi vaan sen, että jengi hoitaa duunit ja rahavirta on kunnossa. Lisäksi huolehtisi työntekijöiden työssä jaksamisesta.

Olen usein työpaikalla äänitorvi, joka pitää työtovereiden puolia. En sulata epäoikeudenmukaisuutta yhtään ja se saattaa aiheuttaa ristiriitatilanteita. Huomaan ja ärsyynnyn hyvin helposti, jos jauhetaan asioista paskaa tai muuten vaan heitetään valkoisia valheita ilmoille. Sen opin tässä ollessani kesän kesäduunissa, että en todellakaan enää jää paikkaan, jossa ei olla oikeudenmukaisia tai noudateta lakia. Aiempi duuni olikin semmoinen, missä ei ollut edes työehtosopimusta. Eipä sitä siinä osannut kaivatakaan. Siellä sentään pystyi itse melko lailla työaikansa määrittelemään ja tauot jotenkuten pitämään, vaikka päivät olivatkin pitkiä. Palkkakin tuli vähän miten sattuu, mutta kuuluu siihen alaan.

Jännä juttu, miten nykyaikana vielä pystytään toimimaan vastoin työehtosopimusta, jos semmoinen alalla on. Ei ole paljoakaan meikäläisen kapina painanut taistellessa työntekijän etuuksista. Vaikka en erityisemmin mikään ”liitto- orava” olekaan, niin kyllä vaan sylettää se, miten työntekijöitä kohdellaan monessakin paikassa.

Fingerpori lainattu HS:n sivuilta

Työnhakuun ja haastatteluissa käymiseen olen myös perehtynyt omasta mielestäni parin viime vuoden aikana aika melko syvällisesti. Ilmeisesti hakemukseni on ollut aika hyviä, koska olen monesti päässyt haastatteluun ja niiden muutaman parhaan joukkoon. Osassa paikkoja on ollut jopa satoja hakijoita. Joku tässä kuviossa kuitenkin mättää. Ensivaikutelma tai joku asia, mikä ei sitten nappaakaan enää siinä kohtaa, kun olen haastattelussa. Se on inhottavaa, kun olet valmistautunut kaikkeen niin, kuin pitää ja teet kaiken ”oppien” mukaisesti.

Niin mikähän siinä sitten on, että ei voi sille hakijalle antaa rakentavaa palautetta, että missä on mennyt reisille?

Haastattelun jälkeen sitten jossain kohtaa tulee puhelu tai maili, että olit tosi hyvä hakija ja ihan kärkikahinoissa, mutta nyt kävi näin. Veikkaan, että en todellakaan ole ihan ainut, kuka kuulee nämä samat sanat. Kiitos, mutta ei kiitos. Hopee ei oo häpee, mutta tässä kohtaa on. Jos ei muuta, niin ainakin vituttaa olla ikuinen kakkonen. Siis olenhan mä päässytkin duuneihin, kun suurimman osan elämästäni töitä tehnyt. Sitä työtä en ole saanut, mitä oikeasti oisin tosi kovasti halunnut. Ärsyttävintä tässä on epätietoisuus siitä, että mikä on mennyt väärin. Onko se niin vaikea kertoa työnhakijalle varsinkin, jos hakija itse kysyy, että miksi? Olenko ainut ihminen, ketä kiinnostaa se, että mikä haastattelussa meni pieleen. Haluaisin kehittyä. Enkä enää tiedä mitä kehittää, kun ei kerrota.

Toisaalta ymmärrän senkin, että hakijoita on aivan sairaasti toisiin paikkoihin, niin kai se vaan on niin, että siinä jokin pikku vaikutelma varmaan ratkaisee. 

Korostan nyt vielä, että kyllä, olen kiinnittänyt huomiota ensivaikutelmaan ja kaikkeen. Ihan kaikkeen. Mielestäni.

Fingerpori lainattu HS:n sivuilta

Ei muuta, kun leuka rintaan ja uutta kohti taas :) Tsau!

T. Yks katkeroitunut työnhakija. Toi oli sitten vitsi. Ettei nyt vaan sattuis mitään, kun tässä auon päätäni :D

-Heli-