Gua Sha: Näyttää hurjalta, mutta kannattaa kokeilla

Luin ensimmäisen kerran Gua Shasta Petra Korven blogista. Mustelmat näyttivät kamalilta. Olen kuitenkin utelias ihminen. Kun kuulin, että Riikka tekee hoitolassaan Kuusankoskella Gua Sha-hoitoja, minun oli pakko päästä testaamaan.

Gua Sha on vanha kiinalainen hoitotapa. Gua tarkoittaa raapimista ja Sha tarkoittaa mustelmaa. Hoidossa painellaan akupisteitä tai hierotaan öljyttyä ihoa toistuvin vedoin kiinalaisella soppalusikalla. Hoito tuntuu kevyeltä raapimiselta. Yläselkää, kylkiä ja rintalihaksia hierottaessa, ei tuntunut mukavalle, mutta ei se sattunutkaan.

Riikka kertoi koko ajan, mitä hän tekee. Hän aloitti rapsuttelun pohkeista ja eteni aina niskaan asti. Halusin kokeilla myös miltä hoito tuntuu käsissä ja rintalihaksissa. Mielenkiintoinen kokemus, jota kannattaa testata edes kerran elämässä. 😉

Hoidon uskotaan vapauttavan kuonaa kiepeiltä alueilta. Se myös stimuloi verenkiertoa ja auttaa kehoa palautumaan. Selkääni muodostui mustelmista kuvio lapojeni väliin. Se kohta onkin aina jumissa. Hoidon jälkeen oloni oli kevyt ja janoinen. Vessassa sai ravata tavallista tiheämmin.

Nukuin seuraavan yön todella sikeästi. Mustelmat hävisivät muutamassa päivässä.

Jos haluat lukea Gua Shasta lisää käy kurkkaamassa postaus Petran blogista. Videon hoidosta näet täältä.

Riikan hoitohuoneessa pääsee kokeilemaan Gua Sha -hoitoa tarjoushintaan 25 euroa (normaalisti 40 euroa) heinäkuun loppuun asti. Hoito kestää 40-45 minuuttia.

Terkuin, Elina

Murusia Rodokselta

Innostuin eilen niin kovasti kitkemään pihalla ja pesemään loppuja ikkunoita, että unohdin julkaista koko postauksen. :D

Tosiaan olin reilu viikko sitten Rodoksella, vaikka tuntuu, että siitä on paljon enemmän aikaa. Ostimme Johanna kanssa matkan hetken mielijohteesta, sen ihmeempiä tutkimatta alueita tai hotellia. Majoituimme Falirakissa Sevastos studios nimisessä huoneistohotellissa. Ensimmäinen huone, jonka saimme, oli järkytys. Se oli kuin jostain kauhuleffasta. Katon rajassa oli hämähäkin seittiä ja hämähäkkejä. Lisäksi kaikki kalusteet ja vessa olivat todella nuhjuisia. Onneksi saimme vaihdettua huonetta ja uusi huone oli oikein mukava. Ihan kuin olisi eri hotelliin mennyt.

Falirakissa ei mielestäni ole juurikaan nähtävää. Se on sellainen turisteille rakennettu paikka. Sieltä löytyy yksi Euroopan isoimmista vesipuistoista (se ei kuitenkaan vielä ollut auki), ranta on hieno ja hiukan kaupungin ulkopuolella on Anthony quinn bay, joka on kuuleman mukaan yksi Rodoksen kauneimpia rantoja.

Koko reissun helmi oli Lindos. Kävimme siellä vasta viimeisenä päivänä, mutta olisimme varmasti menneet toistekin, jos olisimme olleet aikaisemmin liikenteessä. Lindos on sellainen minun mielestäni perinteinen kreikkalainen kylä valkoisine taloineen ja kapeine kujineen. Lindos tunnetaan ennen kaikkea akropolistaan eli linnavuorestaan sekä linnavuorella sijaitsevasta Athene Lindian temppelistä.

Rodoksen vanhakaupunki oli ihana, etenkin, kun eksyi hiljaisemmille kaduille. Tykkään haahuilla reissuillani kaikkien kaupunkien vanhoissa kaupungeissa, koska en osaa suunnistaa sellaisissa ollenkaan. On ihanaa olla hetken aikaa ihan eksyksissä. :)

Turistikaduilla lähes jokainen sisäänheittäjä osasi muutaman sanan suomea. Rodoksen kaupungista löytyy jo kunnon kaupunkikin merkkiliikkeineen.

Koko reissun ajan mietin, onko Suomessa ketään, kun tuntui, että joka toinen vastaantulija oli suomalainen. Toisaalta saatiin hieno kisastudio aikaan ”paikallisessa”, kun katsottiin jääkiekon MM-kisojen alkusarjaa suomalaisporukassa. Oli siinä paikallisilla ihmettelemistä.

Vaikka reissukuume painaa alati, nyt aion ottaa kaiken irti näistä Suomen ihanista aurinkoisista päivistä. Syksyllä sitten taas Nizzaan ja katsotaan tuoko kesäkin vielä joitain reissuja…

Reissuterveisin, Elina

Äitiys

Tämän vuoden äitienpäivä brunssini kotiterassilla vihermehuineen ja protskulättyineen bulletproof- kahvia kyytipoikana.

Viikko sitten äitienpäivänä lukiessani somepäivityksiä jäin pohtimaan äitiysitsetuntoa tai jotakin semmoista. Tai millä sitä nyt kutsuisi? Kirjoittelin tätä, kun olin matkalla Helsinkiin ystävän luokse äitienpäivän iltapäivällä. Syntyikin melkoinen pohdinta uusperheen äitiydestä ja ikuisesta ikävästä.

Itselläni tämä mennyt äitienpäivä aiheutti ehkä hieman hämmennystä, koska yksikään biologisista lapsistani ei ollut viettämässä kanssani päivää, eivät edes käyneet.


Vaikealta on aina tuntunut olla erossa lapsista. Lapseni ovat jo 20-, 19- ja 16- vuotiaat ja olemme viimeiset 11- vuotta viettäneet uusperhe-elämää, joka poikkeaa ydinperhe-elämästä vahvasti, kun lapset seilaavat usean kodin ja kahden paikkakunnan väliä. On omat ja toisen lapset. Paljon yhdisteltäviä ja soviteltavia asioita, eikä kaikki aikuisetkaan aina ajattele kovin pitkälle asioita. Puhumattakaan siitä, että lasten sitä kaikkea pitäisi ymmärtää. Äidin sydäntä raastava ikävä ja ainainen huoli on tullut tutuksi. Mietin sitä, että kokeeko kaikki äidit ikävän yhtä raastavana, jotka ovat erossa lapsistaan perhejärjestelyjen vuoksi?

Itse olen uuden elämän kynnyksellä aikanaan tehnyt ratkaisun ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Sitä ennen olimme eksäni kanssa eronneet jo pari vuotta aiemmin. Meillä on/oli lapsista yhteishuoltajuus. Pääsääntöisesti isä on ollut pojille lähivanhempi ja minä tyttärelle lähivanhempi. Helpompaa oli tietty silloin, kun asuimme samalla paikkakunnalla. Siitähän se show alkoi, kun muutin toiselle paikkakunnalle. Aika kova hinta pitää maksaa siitä, että tekee tämmöisiä ratkaisuja. Toki ne silloiset muutokset on tuonut paljon kaikkea hyvääkin. Kouvolaan muutto on tuonut valtavasti ihania ystäviä. Lapsille lisäsisaruksia ja -isovanhempia jne. Puoliso tietty, minkä takia tämän siirron olen tehnyt ja lisäksi Kouvola on ihan mesta paikka asuakin. 😉 Nämä muutokset on kasvattanut hyvin laajaa ymmärrystä itselle. 

Aina, ihan aina on ollut vaikeaa eron hetket. Tottakai äitinä olisin halunnut kaikki lapset luokseni asumaan. Minua on aina satuttanut ihmisten kommentit,  että: "Miten sä olet pystynyt ”jättämään” osan lapsista? "Mä en ainakaan pystyis"- tyyppiset kommentit. Ihmiset sanovat ajattelemattaan paljon asioita, eikä sitä tietenkään ymmärretä, jos ei ole omakohtaista kokemusta. Eikä aina ymmärretä, vaikka olisikin.  Mä en koskaan ole jättänyt lapsiani.

Lasteni isä on vanhempi siinä missä minäkin. Ihan täyspäinen isänä. Miten ihmeessä olisin voinut ”riistää” toiselta vanhemmalta vanhemmuuden eron hetkellä? En todellakaan olisi halunnut mitään oikeustaistelua. Se on vihonviimeistä shittiä, että lapsia aletaan käyttää aseena tai pelinappulana siinä kohtaa, kun vanhemmat eroaa. 

Silloin, kun lapset oli pieniä, niin lapsista erossa olo oli vielä vaikeampia, kun nykyään. Useat päivät päättyi ikävän itkuun.

Palaan vielä tähän menneeseen äitienpäivään. Olin suht’ itsekseen tai no koiralapsen kanssa. Mies laittoi aamulla aamupalaa, kuten tekee niin joka viikonloppu, jos kotona ollaan. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulla on hänen kaltainen mies.

Jotenkin sitä vaan toivoo, että äitienpäivänä lapset olisivat läsnä. Toisaalta itselläni, kun oli tämä lähtö samaisena iltapäivänä Helsinkiin, niin en myöskään päässyt omaa äitiäni moikkaamaan toiselle paikkakunnalle.

Tämä ei ole katkeraa valitusta, vaan ihan vaan pohdintaa meidän äitien tunnoista, ainakin joidenkin. Jo ennen äitienpäivää aloin jopa miettiä, että missä on mennyt persiilleen, kun lapseni eivät saavu äitienpäiväksi kotiin? Turhaa, mutta tuli hetkellinen tunne, että olen totaalisen epäonnistunut. Minulle oli ja on tärkeää, että olisin saanut viettää edes pienen ajan jälkikasvun kanssa. Eivät tosiaan käy enää nykyisin muutenkaan usein, niin siksi niin kovasti odotin. 

No mutta, löytyy multa kuitenkin se ymmärrys, aina. Olenhan äiti. Vanhin lapsista tekee lähes joka viikonloppu yövuoroja, joten häneltä en todellakaan edes odottanut, että lähtisi matkan päähän. Kahta nuortamiestä kyllä hieman odotin kotiin käymään. Ymmärrän kyllä senkin, että nuoret on nuoria ja Suomen kelikin on mikä on niin ei kai sitä nyt ainoita lämpimiä hetkiä teinit halua käyttää siihen, että matkustavat paikkakunnalta toiselle. Kaikissa kaveribileissäkin on oltava paikalla, niin eihän sitä joka paikkaan ehdi. 😄

Eilen asia korjattu. Äitienpäivä vietetty myöhässä. Menin itse lasteni luo ja kävin myös moikkaamassa omaa vanhaa äitiäni. 

Pari ihanaa juttua bongasin äitienpäivänä instasta. 

Rääväsuuidolini Jaajo Linnonmaa sanoi sellaisen viisauden, että ”On tasan YKSI ihminen maailmassa, joka toivoo vilpittömästi, että sulla on asiat paremmin, kuin hänellä. Tasan yksi. Sun äitis* Joten vie kukat tai soita ja kiitä. (*ja ehkä faija).” 💗😂

Toinen oli Hidasta Elämää sivuston instapäivityksestä: ”Äiti pitää lastaan kädestä vain lyhyen aikaa, mutta lapsensa sydäntä hän kannattelee aina.” 💗

Molemmat niin totta ja ihanasti sanottu, että ihan itkuksi meni. 

Totuushan on se, että emme omista täällä ketään tai mitään. Lapset on lainassa, kuten kaikki muukin. Olen äärimmäisen kiitollinen ollessani äiti. Äitiys on niin monimuotoinen asia. Kaikille sitä ei suoda. Lemmikit ovat mielestäni myös kuin lapsia. Lemmikkien äidit voivat ihan hyvin kutsua itseään äidiksi. 💕🐾

Aurinkoista sunnuntaita!

Heli